Aikataulun altistamana ja laiskuuden latistamana on inpiraatihuoneen ovet pysyneet säpissä harmittavasti. Kyllähän tuota tekstiä on suollettu, mutta niistä ovat päässeet nauttimaan lähinnä paikallisen koululaitoksen pätevyyden ja elokuvaharrastajien rajamailla majailevat rohvessoorit. Ajattelin nyt rikkoa perinteistä tarinankerrontaani ja tehdä hippuruisen kielikuvamontaasiin ehkä arvokkaimmasta omaisuudestani; passistani. Tarkoitusperäisesti tämä vihkonenhan on se, joka suo poistumiseni tästä maasta; mahdollisuus jonka vuoksi naapurusto riskaa hengenraikastimensa. Palaamme ajassa taaksepäin hetkeen, jolloin 3. päivä käynnistyi ja tarkoituksena oli käydä ensikertaa vierailulla paikassa, jonka pohojanmaalaaseet keräävät kolehdin ja käyttävät rahat ammuspanssaroituihin sliivisköihin.
Ihohuokoset oli taas tehnyt tehtävänsä ja valuttaneet mitä suurempia lasteja ureasukulaista AKA pissan veljeä AKA nesteseksiä (HUOM. Nimityksen toteen käyminen vaatiii lavaperformanssia ja auliita light-kenkiä) ja niin olivat taaseen meikäläisen vaatekerrat smutsigoita. Olihan se mukava pistää ketunhäntä kainalokuoppaan ja lähteä lykkimään kohti taloa, josta nyttemin olen saanut legendaarisen lupauksen ”mi casa, su casa” -tyyliin. ”Tervehdys pöytään. Voiksmä pestä mun pyykit täällä?” Palturipuhetta; olenhan hyvä käytöksinen ja kuten entinen asustuskumppanini sanoin ”hyvä lapsien ja vanhempien naisten kanssa”. James Potkukelkan sanoin: Asiaan! Koneeseen lykättiin siis yhtä sun toista rompetta ja kapsvensseliä. En tiedä kuitenkaan oliko se pesuaine, huuhteluaine vai jokin kuivausrummun mekanismi, joka sai vaatteisiini pikantin tortilla tuoksun. Samana iltana oli tarkoitus lähteä Tijuanitan vanha keskusta valaisemaan vaalealla iholla ja tiedusteltuani mahdollisia yllätyspäähänpistoja ensembleltäni, passin mukaanottaminen oli suositeltavaa. Yllätyksekseni huomasin että passinipa löytyikin jo nyt päälleni laittamien pestyjen housujen reisitaskusta. Dementian pelko käväisi mielessä; ”missä vaiheessa minä sen tänne ehdin sujauttaa” (enter coitus-related joke), ajattelin ja kurotin kohti taskua. Löysin passini, joka oli kokenut kovat kyydit niin pesu- kuin kuivausrummussa. Jännäjoonas alkoi puksuttaa suolistosta kohti suurta suuaukkoa; enhän ollut vielä käynyt rekisteröitymässä maahanmuuttovirastolla ja viisumini sekä ESTA-leimani olivat erittäin kyseenalaisessa kunnossa. Selkokielellä ilmaistuna (mikä näissä teksteissä on armopala): Pisti pikkusen vituttaan.
Suurilta osin pelko osoittautui turha. Siis pelkäsin joutuvani kamppailemaan meksikolaisen byrokration kourissa uutta passi metsästäen ja jo Suomen päässä Meksikon lähetystön kanssa toimiminen oli ruusuilla tanssimista. Ainoastaan näitä ruusuja ei oltu vielä poimittu, ne kasvoivat yhä villeinä ja ampiaiset tai mehiläiset tai jotkut muut lentävät jutut, jotka eivät saaneet minun kiinnostusta heräämään yläasteen biologian tunneilla, ramppasivat näissä kukinnoissa kuin David Duchovy bordellissa. Kuitenkin virastoon päästyäni, virkailija katsoi tekstiä, putsasi lasinsa ja katsoi uudestaan todeten tyyliin: ”No, joo.” Ja niin hän lämäsi leimat läpyskään ja olin varmistanut laillisen oleskelun paikassa, jossa laillinen oleskelu on yhtä kuin…
Ongelmani ei siis ollut Meksikon viranomaiset, eikä ne laukaisseet tarvetta tai tarvittavaa huvitusta ansaitakseen kokonaisen blogimaininnan. Vedettäköön tähän kohtaan raja, jonka jälkimmäinen puolisko omistettaisiin amerikkalaiselle national securitylle ja heidän ihaniin tulliviranomaisiin. Nopeasti laskettuna olen ylittänyt rajan meksikosta USAan nyt 7 kertaa ja jokainen kerta kun sen olen tehnyt autoa kuljettaen tai kyytiläisenä ollen, on komplikaatioiden määrä kasvanut, vaikkakin passi on ollut sama märästä-kuivatettu asiakirja, asianmukaisilla tosin suttuisilla leimoilla.
Pari ensimmäistä kertaa sujui kulmat kurttuisin katsein ja varmistuskysymyksin, joka on se vakio: ”Milloin ja minne ländäsit?” Itse pidän vastaustani varsin huvittavana, ottaen huomioon että kysymykset tehdään meksikon rajalla. Laskeuduin siis Seattleen, joka tuntuu aiheuttavan vielä suuremman kurtun. Ensimmäinen hiki-pisara-persvaossa kerta oli kun meidän sekalainen seurueemme otti suunnaksi Los Angelesin. Meitä oli 6 ja rajalla vastassa oli häijyn häveliään näkoinen naistullivirkailija, jonka paljaita käsivarsia koristi isot skorppiooni tatuoinnit, joiden laatu oli samaan jota suomalaiset vankien ihoja koristavat teokset olivat 70- ja 80-luvuilla. En haluan mainita nimeltä, sitä henkilöä jota hänen ulkoinen olemuksensa muistutti, mutta sanottakoon että Professional selling kurssin opetukset palasivat läheisesti mieleen *a-wink wink*. Hän piti passiani kädessä ja tuijotti sivua, jolla leima näkyi parhaiten. Muste oli levinnyt ja leimaa löytyi, ja löytyy edelleen, varmaan viideltä eri sivulta. Hän kysyi edellemairittelevan kysymyksen. Hän ilmoitti, myös selkeästä että hän voisi hyvin pistää minut jonoon, joka oli tarkoitettu uusille maahansaapujille, joka kestäisi - ottaen huomioon meksikolaisten määrän -vitun kauan. Hän kuitenkin päästi meidät menemään, mikä oli essentiaalinen edellytys ehtimisellemme LA-hotellimme check-inniin.
Toinen kerta toista kauhiampi. Ja by the way, tässä tulee vain nämä kolme komeinta. Jätän ne tylsemmät väliin. Yhtenä yllätyksenä, jonka minulle oli järjestetty armahani toimesta, oli suosikkikoomikkoni Jim Jefferiesin keikka Solana Beachillä, joka sijaitsee San Diego Countyssa. Rajalla vastassa oli jälleen tomera täti, joka ennen ensikontaktia vaikutti henkilöltä, joka ei olisi täysipäinen takakiree ämmä. Noh, toisin kävi. Hän katseli läpi passini sivuja tovin, jonka jälkeen hän ilmoitti ettei löydä jotain lomaketta, joka hänen mielestään uupui sivuilta. Kiinnostuksen kohteena ei niinkään ollut suttuinen leimani vaan tarpeeton lipuke tai lomake. Globalisoituneessa maailmassa, jossa Yhdysvallat ovat - ainakin vielä - se suurmahti, on jopa yleissivistävää tietää oma asemansa sinne suuntaan matkatessa. Suomi kuuluu maihin, joilla on VIISUMIVAPAUS USAhan matkatessa. Eikö vain Jouni ja Jopi? (uskoakseni, jotain tapahtui tässä hetki sitten tehden tästä tiedosta vanhentuneempaa, mutta pläh). Tämä erittäin vihamieliseksi käyvä nainen ei kuitenkaan hyväksynyt tätä faktaa, mutta onneksi hän kuitenkin pyysi kolleegansa (AKA tullimiehen, hahaa sovinismia!) paikalle, joka selvitti tilanteen meidän edukseen. Pystyin tuntemaan naisen raivon, koska hänellä oli selvä aikomus olla päästämättä meitä ”sisään”. Viimeisen kruunun omalle turhautumiselleen hän antoi ultimaatissa kommentissaan, joka muiden virkailijoiden suusta kuuluu tapaan: ”Welcome to the United States.” Hänen versionsa however oli: ”I wouldn’t have let you guys go.” Näin suuren auktoriteetin edessä jopa oma henkilökohtainen sensuurisuutari ottaa vallan ja onnekseni hän sai voluumitasoni naisvirkailijan ulottumattomiin tokaistessani vastauksen hänen mielestäni asiattomaan kommenttiin: ”Well, I’m glad somebody knows your job better than you do.” Lulander ajajan paikalla kuuli tämä ja näki parhaimmaksemme poistui paikalta nopeasti, muttei epäilyttävän nopeasti.
Jim Jefferies oli loistava ja mainostuksen sanana hänen uusi ”Alcoholocaust” DVDnsä, joka kattoi suuremman osan myös tuon tapahtuman sisällöstä, ilmestyy marraskuun alussa ja on nähtävissä monilla laittomilla sivustoilla. Keikan, kolmen kaljan ja kahden viskin jälkeen, oli huomattavasti pelottomampi olo ajella kohti kotia, mutta tuon sepitetyn kertomuksen joudun jättämään kanssaolijani toiveesta kirjoittamatta. Mainittakoon kuitenkin, että sotasopassa pällistelevää partiojantteria on kerrassaan kiintoisaa tuijottaa öögasta öögaan tattimehun tirskahtaessa.
Suuret tekopyhät pahoittelut näin pitkän postauksen tekemisestä (jo tässä vaiheessa) ottaen huomioon kuinka tylsää antia tämä on. Kaikesta huolimatta, siirrytään ajassa eteenpäin 15. päivään kohta muistoksi jäävää syyskuuta. Itsenäisyyspäivän vietto oli tarkoitus pienelle perhekokoontumiselle, tosin San Diegossa. Matkaseurue koostui ”perheestäni” ja minusta. Raja, joka tällä kerralla ylitettäisiin oli Tecaten kaupungissa. Ylityspiste oli huomattavasti pienempi ja action oli minimissään kuten myös rajan ylittäjät, sillä tätä rajaa ei ole järkeä ylittää jalkaisin. Toisella puolella oli suuri vuoristoalue, jota voi ihailla Babel-elokuvassa, kohtauksessa jossa taloudenhoitajan auto kärähtää keskellä yötä. Olimme rajalle, jutellen mukavia virkailijoiden kanssa jolloin kuulin kumppanini siskon 6-vuotiaan pojan sanovan ensimmäiset englannin kieliset sanat: ”Gimme a dollar.” Kaiken lisäksi sanaparren kohde oli amerikkalainen tullivirkailija ja Pablo, joka on pojan nimi, koristi lausettaan ojentaen käden auton ikkunasta. ”Jahas, että sitä tullaan amerikkaan ja ekat sanat mitä poika puhuu on kerjäämisen ABC?”. Tosin kun Pyhässä Dillen rajavartion parissa, nämä virkailijat nauroivat. Harmittavasti, tämä oli myös ensimmäinen kerta kun passini ei suonut minulle oikeutta ylitykseen ilman lisätarkastusta. Perheen pää sanoin humoristisesti espanjaksi; ”Se on kyllä viimenen reissu, minkä Teukka tekee meitin kanssa; Hän on jumaliste vihreäsilmäinen blondi. Jos jotain niin, hänen läsnäolonsa tulisi edistää meidän ylitystä.” Noh, kävi kun kävi, mutta onneksi lisätarkastus vei alla 10 minuuttia eikä edes vaatinut minulta poistumista autosta. Kiva kun kärsitte.
torstai 30. syyskuuta 2010
maanantai 13. syyskuuta 2010
Surfin' Bird!
Ahh, surfing: The sport of the douche bags. Not really. Would you look at me; the first sentence and I’m already on the war path. In all seriousness tho’ this entry will be about surfing and altho’ I’ve received criticism of the language choice, I cannot justify myself the fact that I’ve giving this blog a bilingual name and written only one single posting in English. Furthermore, the illegalities described with utmost correct details are just a fiction of my imagination and this story is the combination of two separate occasions which took place already in mid-August. But then again, what separates the fact from fiction. Isn’t it merely our own perception? Anyhow, this is the closest I’ve been to doing anything remotely related to sports-like conduct and I have prepared myself for the rap upon my arrival to wherever that might be. I promise to come up with a clever answer to your inquiries of the due date of my baby. Oh the joy of writing introductions!
It’s a peculiar thing; the line between love and hate. And the fact how it comes alive while lying in bed. On my right I had the thing I hated the most and on the left the thing I love the most and shouldn’t it be the bastard on the right to open up its mouth: Alarm clock, people! It was the earliest I had woken up since beating the jet lag: 8.00! I was instructed by our very own German officer (luv ya!) to be at the bus stop next to my house because a 60-something year-old American surfing teacher AKA “the coach” was coming to pick me up. The car was easy to spot. It was the only one with 8 surfboards on top of it. Coach and I weren’t the only ones occupying the vehicle. Coach’s friend David was also coming with as well as his dog Angel. Angelic-like behaviorism was not included regardless of the name and it could not come to terms of the fact that I was to be seated with him in the backseat. To make matters worse, it (I’m calling dogs “it” especially here because mostly they are slobbering, disease-ridden strays who stink worse than the releasing of your bowel after a night of tequila and tacos). We headed to the communal house of the other exchange students and headed to the beach. As it was omitted by an accident and my methods are against revising the text, I shall inform you dearest that coach was sailing the beer-rivers even before I stepped into the car. When asked, David blatantly responded: “The coach runs on beer”. After the first 20 minutes on the beach (and after seeing how excruciating it was to put on the wet suit), David named me “Coach Jr.”.
Picture the sun blasting at its peak, wind flying the sand everywhere and then put yourself in the position of putting on an extremely tight wetsuit. Fun fun fun! After a quick dry lesson of “lie on your board, paddle paddle paddle, jump up”, I felt confident enough to hit the waves. Over my shoulder I saw buzzed Coach congratulating the girls, after successful, in ways which made one of them skip the second time of surfing. I, on the other hand, wasn’t getting the hang of it but since my arrogance is so overwhelming, I will give a tip for people who are about to or going to pop their surfing cherries: Timing is everything! No matter how hard you paddle, you need to catch the wave at a right time. No matter how many years in the circus you’ve spent as a Russian acrobat while you mom was the bearded elephant, you gotta know when to hop on the board. The action themselves don’t require much. I mean, Matthew McCona-Hey-hey-bye-bye-we’ve-had-enough-of-you could do and so can you!
Surfing is the equivalent of the skateboarding and the snowboarding cultures, neither of which I’m a part of. Therefore, I did not have an orgasm while surfing (I’ve had several boners while playing the G but that’s just me and beer talking). Safe to say, I won’t be spending my money on trips to sandy beaches with 10-foot waves. Rationally, the scale is not in balance; the amount of work one has to put in to catch a single good wave. To me, it’s not the worth the trouble. What I’m pointing out is not a hatred or even dislike towards the activity, I would do it again! My opinion of surfing is the same as my opinion on threesomes; it’s a change to your routines and considerably fun and, if offered, I probably wouldn’t decline, but at the end of the day you don’t feel greater satisfaction. For me the best part about surfing was going inside your wetsuit. I already addressed the matter of putting it on, so let your mind work and figure out what I mean by that. It truly is a sensational feeling of warmth and relaxation after your man-extension, pushed up against you own thigh as you’d be doing a remake of Saturday Night Fever, cannons out the 4 beers you consumed while putting the damn ski-jumper outfit on. Although, there are risk and let me warn you: Going sissy (the act of lying in shallow water on your back and peeing. Can be performed in public pools, lakes or oceans etc.) should be executed with your feet facing the shore and your head out to the sea. If you still wonder why, allow me to elaborate. So there was I laying (sex on fire, oooh!), going sissy and looking out at my friends with 60 year-old hands on their asses when a 4-times bigger than a normal wave moved towards me and before I realized what would be the outcome, I could feel the warmth, of what once occupied my pelvis area, on my own face. Surf’s up!
We decided to call it a day and I was left alone with David and Coach again. Now, Coach’s step weren’t as accurate as they had been at nine o’clock after 3 beers and I was sure that David was gonna take the wheel. Did it happen? No. Luckily, I wasn’t worried. Why? Before entering the vehicle, I pondered my chances of having yet another one of the sweet sweet Pacifico beers with lemon and salt, to which Coach replied: “Fucking A, holmes!” and handed me the liquid encouragement I needed. The only promise I had to make was not to drink at intersection as it is ILLEGAL TO HAVE AN OPEN CONTAINER OF AN ALCOHOLIC BEVERAGE in a moving car. “Quite amazing that something as such is illegal in Mexico”, might be someone’s thoughts but they do have laws here. A lot less, though.
On the way back to my wonderland, we engaged in a nice conversation. Coach inquired me of who of the exchange students is doing who (or as he put it “getting all sexy sexy”). I also learned nice facts about bars; one of them which gave you free shots of tequila after which you’d wake up on the street with, if you’re lucky, your underwear on. Can’t wait to go there; free tequila!
It’s a peculiar thing; the line between love and hate. And the fact how it comes alive while lying in bed. On my right I had the thing I hated the most and on the left the thing I love the most and shouldn’t it be the bastard on the right to open up its mouth: Alarm clock, people! It was the earliest I had woken up since beating the jet lag: 8.00! I was instructed by our very own German officer (luv ya!) to be at the bus stop next to my house because a 60-something year-old American surfing teacher AKA “the coach” was coming to pick me up. The car was easy to spot. It was the only one with 8 surfboards on top of it. Coach and I weren’t the only ones occupying the vehicle. Coach’s friend David was also coming with as well as his dog Angel. Angelic-like behaviorism was not included regardless of the name and it could not come to terms of the fact that I was to be seated with him in the backseat. To make matters worse, it (I’m calling dogs “it” especially here because mostly they are slobbering, disease-ridden strays who stink worse than the releasing of your bowel after a night of tequila and tacos). We headed to the communal house of the other exchange students and headed to the beach. As it was omitted by an accident and my methods are against revising the text, I shall inform you dearest that coach was sailing the beer-rivers even before I stepped into the car. When asked, David blatantly responded: “The coach runs on beer”. After the first 20 minutes on the beach (and after seeing how excruciating it was to put on the wet suit), David named me “Coach Jr.”.
Picture the sun blasting at its peak, wind flying the sand everywhere and then put yourself in the position of putting on an extremely tight wetsuit. Fun fun fun! After a quick dry lesson of “lie on your board, paddle paddle paddle, jump up”, I felt confident enough to hit the waves. Over my shoulder I saw buzzed Coach congratulating the girls, after successful, in ways which made one of them skip the second time of surfing. I, on the other hand, wasn’t getting the hang of it but since my arrogance is so overwhelming, I will give a tip for people who are about to or going to pop their surfing cherries: Timing is everything! No matter how hard you paddle, you need to catch the wave at a right time. No matter how many years in the circus you’ve spent as a Russian acrobat while you mom was the bearded elephant, you gotta know when to hop on the board. The action themselves don’t require much. I mean, Matthew McCona-Hey-hey-bye-bye-we’ve-had-enough-of-you could do and so can you!
Surfing is the equivalent of the skateboarding and the snowboarding cultures, neither of which I’m a part of. Therefore, I did not have an orgasm while surfing (I’ve had several boners while playing the G but that’s just me and beer talking). Safe to say, I won’t be spending my money on trips to sandy beaches with 10-foot waves. Rationally, the scale is not in balance; the amount of work one has to put in to catch a single good wave. To me, it’s not the worth the trouble. What I’m pointing out is not a hatred or even dislike towards the activity, I would do it again! My opinion of surfing is the same as my opinion on threesomes; it’s a change to your routines and considerably fun and, if offered, I probably wouldn’t decline, but at the end of the day you don’t feel greater satisfaction. For me the best part about surfing was going inside your wetsuit. I already addressed the matter of putting it on, so let your mind work and figure out what I mean by that. It truly is a sensational feeling of warmth and relaxation after your man-extension, pushed up against you own thigh as you’d be doing a remake of Saturday Night Fever, cannons out the 4 beers you consumed while putting the damn ski-jumper outfit on. Although, there are risk and let me warn you: Going sissy (the act of lying in shallow water on your back and peeing. Can be performed in public pools, lakes or oceans etc.) should be executed with your feet facing the shore and your head out to the sea. If you still wonder why, allow me to elaborate. So there was I laying (sex on fire, oooh!), going sissy and looking out at my friends with 60 year-old hands on their asses when a 4-times bigger than a normal wave moved towards me and before I realized what would be the outcome, I could feel the warmth, of what once occupied my pelvis area, on my own face. Surf’s up!
We decided to call it a day and I was left alone with David and Coach again. Now, Coach’s step weren’t as accurate as they had been at nine o’clock after 3 beers and I was sure that David was gonna take the wheel. Did it happen? No. Luckily, I wasn’t worried. Why? Before entering the vehicle, I pondered my chances of having yet another one of the sweet sweet Pacifico beers with lemon and salt, to which Coach replied: “Fucking A, holmes!” and handed me the liquid encouragement I needed. The only promise I had to make was not to drink at intersection as it is ILLEGAL TO HAVE AN OPEN CONTAINER OF AN ALCOHOLIC BEVERAGE in a moving car. “Quite amazing that something as such is illegal in Mexico”, might be someone’s thoughts but they do have laws here. A lot less, though.
On the way back to my wonderland, we engaged in a nice conversation. Coach inquired me of who of the exchange students is doing who (or as he put it “getting all sexy sexy”). I also learned nice facts about bars; one of them which gave you free shots of tequila after which you’d wake up on the street with, if you’re lucky, your underwear on. Can’t wait to go there; free tequila!
lauantai 4. syyskuuta 2010
Kuolakaukalon tarpeessa?
Nyt jos koskaan on oivallinen hetki (oivallinen hetki oli jo pari viikkoo sitten, jolloin puollustuksekseni sanon aloittaneeni tämän blogin) heittää ajatuspennini jorpakkoon ja ottaa esiin asia, jota olen kartoittanut (harrastus, jota en aio lopettaakaan) tajunnan paluun ensiaskelista lähtien. Kyseinen villitys on paikallinen siunautuma, jota jopa halveksuvasti voisi kuvailla naiskauneudeksi. Halveksuva siinä mielessä, kuten universumikin sen jo tietää, tämän ihanuuden olevan enemmänkin silmiähivelevän vilpittömyyden suuressa määrin turmiolliseksi tekevää loistoa, jota se herttaisempi sukupuoli edustaa. Hetki on mitä oivallisin todeta, että olen viimeisen päälle lääpälläni omaan predatoriini ja havainnot, joita esittelen ovat pelkiltään vastaavia ihannointeja jotka a-seksuaalit taidepröytäilijähanut vuodattavat viinilasien varsia hivellen. (Vakuuttelenko itseäni vai teitä *enter hymäri*). Taas on oiva paikka latoa tahattomia loukkauksia, joten muistetaampa vielä kerran ettei kaikkea lukemaanne kannata ottaa niin tosissaan ja jos on tullut turvottu pikkuisen niin aina voi todeta:”Ei, en ole raskaana. Söin vähän liikaa ja nyt olen läski.”
Tulkinnoista ja ymmärryksestä riippumatta, en missään nimessä halaja pahaa sanoa kotimantujeni viehättävistä ja hurmaavista hamehelmoista. Päinvastoin, ihmettelen vain mistä he joka-aamuiset greippinsä hankkivat. Tosin, eipä suomalainen jantturikaan juuri hymyn virnettä päästä, ainakaan tajullisessa tilassa. Mutta täällä se vaan on niin, että kun portista opinahjon sisämaalle (tiedoksi, että campus koostuu sekä high schoolista että univeristysä) astuu silmärähmä kaikkoaa, hymy herkistyy Ja huhhuh! Onhan siinä taasen sillitynnyreitä! Tosin, noihin päniköihin meikäläisen kaltainen vipattaja tarvisi avaruusaikaisen kalastusluvan. Lupahan tulisi hakea joltain ihmeen maailman piirinhallinnon siveellisen kalastuksen kuvernööriltä (vai mikä ikinä nyt niitä puljuja johtaa), ja tiettäväkseni niitä ei myönnetä todellisuudessa mitenkään, helpompaa olisi pyörättää kelloja. Eipä tuo niin harmita; koomiseksi se kumminkin menisi, jos mahdollisuuteni vieheen upottamiseen olisi tarjoutunut. Pilkkimiseni, ja nyt ei puhuta humalassa nuokkumisesta, olisi oleva effort in futility tai etynomologisesti tarkemmin ilmaistuna esfuerzo inútil, koska eihän pilkkiongella saa pyydystettyä perhovavalla naarattavia loimuja! Sama kai se olisi ollut mennä metsän kuningas otsomaiseen tyyliin kouraotteella läimimään lohia rannalle, mutta auta armias jos sen tekisi! Jo se pieni pilkahdus iiriksessä tai itsensä-keräämis-niiskaisu olisi havaittu, eksaminoitu ja konkretisoitu ja sehän olisi tarkoittanut tämän vessemisserin ”ennenaikaista” (huomaa heittomerkit) kutsua selältään nautittavalle loppuruumiillisuuden käsittävälle porkkana-aterialle. Voihan tuolle nauraa, mutta vitsi se ei ole. Tiedettävästi, en ole paras henkilö niiden tilanteiden hahmottamisessa, jossa pitäisi tajuta ”ei” einä ennen kuin se ei käy toteen nonverbaalisesti. Jokin kuitenkin - liekö todellisuuden hämärtymisen puute - saa minut päivittäin jättämään vastaamatta vasemmalla olkapäälläni huutavan pimeän puoleni kutsuun joten puren huulta, potkaisen toista jalkaa, tyydyn osaani ja työnnän virstanpylvään sisäänpäin. Yllättävän vaivatonta! Tuleeko tämä turrutettu tunne kapinoimaan kahta, tai jopa expontentiaalisesti, kauheammin tulevaisuudessa. Noh, se tulisi olemaan ajankohtaista noin 15 minuutin päästä, jolloin olisin oleva jälleen muutaman aivosolun köyhempi!
Aina välillä mieleni täyttyy ajatuksesta; kuinka läpinäkyvää näiden aurinkolasien pitäminen katoksellisessa cafeteriassa on, mutta toistaiseksi havannoijat ovat vastanneet naamioituneihin vaklauluihin hymyin, joka vastavuoroisesti on kiihdyttänyt tutkan pyörimistä (ja verenkiertoa). Minkäs sitä itselleen mahtaa varsinkin kun oma henkilökohtainen suosikki ominaisuus naisessa on täällä niin eksessiivisen yliampuvan ihannoitavaa; kyse on hiuksista. Nämä pitkät, paksut, tummat, kiiltävä, sileät, aaltoilevat, tuuheat ja tuoksuvat pääulokekauneustäydentäjät saavat tämän tallustajan cabezan yrittämään pöllömäisiä nikamaraakkia ja kun se vielä täydennetään kurvaajilla niin kahden tunnin ruokatauon aikana on ihan viisasta pysytellä istuma-asennossa pöydän ääressä alavartalo visusti visuaalimattomana.
Tämä pätkä, joka jääköön tällä erää viimeiseksi voihkailuksi olkoon hieno tosielämän tapahtuma. Tämä tapahtui opiskelutaipaleen alussa, joten uutuuden viehätys on luonnollinen osa vaikka se jälkiviisautta onkin. Tunti alkoi ja viereeni posahti tuntematon ilmestys. Esittelimme toisemme ja kun hänen hento äänensä avautui paljasten norsunluuhampaat kiiltävänä, oli moukarin kuti tajunnan takana pseudotodellisuutta. Nimen ja kansalaisuuteni kerrottuani hänen katseensa kirkasui; nämä sirrisilmät hohtivat enkelten valoa, mutta osittain myös tiettyä melankoliaa ja jos tämä ei riittänyt niin hänen ainoa suomenkielinen lause oli ”rakastan sinua”…. Nämä pisteet kuvastakoon sitä kuvainnollista kahvia jota en juonut, mutta joka kuitenkin löysi tiensä kurkuista siihen väärään. Hän kuitenkin pelasti tilanteen, jopa nollasi voisi sanoa, ilmoittamalla tykästyksestään The Rasmus orkesteriin. Jos vaihdetaan konteksia ja kuvitellaan sama tilanne toisenlaisessa miljöössä, tätä voitaisiin verrata juuri-kukkineen ruusun nuuhkaisuun samalla kun siellä majaileva ampiainen päästäisi ilmoille aimo pamauksen pyllyilmaa ja kakkapartikkeleja.
Tulkinnoista ja ymmärryksestä riippumatta, en missään nimessä halaja pahaa sanoa kotimantujeni viehättävistä ja hurmaavista hamehelmoista. Päinvastoin, ihmettelen vain mistä he joka-aamuiset greippinsä hankkivat. Tosin, eipä suomalainen jantturikaan juuri hymyn virnettä päästä, ainakaan tajullisessa tilassa. Mutta täällä se vaan on niin, että kun portista opinahjon sisämaalle (tiedoksi, että campus koostuu sekä high schoolista että univeristysä) astuu silmärähmä kaikkoaa, hymy herkistyy Ja huhhuh! Onhan siinä taasen sillitynnyreitä! Tosin, noihin päniköihin meikäläisen kaltainen vipattaja tarvisi avaruusaikaisen kalastusluvan. Lupahan tulisi hakea joltain ihmeen maailman piirinhallinnon siveellisen kalastuksen kuvernööriltä (vai mikä ikinä nyt niitä puljuja johtaa), ja tiettäväkseni niitä ei myönnetä todellisuudessa mitenkään, helpompaa olisi pyörättää kelloja. Eipä tuo niin harmita; koomiseksi se kumminkin menisi, jos mahdollisuuteni vieheen upottamiseen olisi tarjoutunut. Pilkkimiseni, ja nyt ei puhuta humalassa nuokkumisesta, olisi oleva effort in futility tai etynomologisesti tarkemmin ilmaistuna esfuerzo inútil, koska eihän pilkkiongella saa pyydystettyä perhovavalla naarattavia loimuja! Sama kai se olisi ollut mennä metsän kuningas otsomaiseen tyyliin kouraotteella läimimään lohia rannalle, mutta auta armias jos sen tekisi! Jo se pieni pilkahdus iiriksessä tai itsensä-keräämis-niiskaisu olisi havaittu, eksaminoitu ja konkretisoitu ja sehän olisi tarkoittanut tämän vessemisserin ”ennenaikaista” (huomaa heittomerkit) kutsua selältään nautittavalle loppuruumiillisuuden käsittävälle porkkana-aterialle. Voihan tuolle nauraa, mutta vitsi se ei ole. Tiedettävästi, en ole paras henkilö niiden tilanteiden hahmottamisessa, jossa pitäisi tajuta ”ei” einä ennen kuin se ei käy toteen nonverbaalisesti. Jokin kuitenkin - liekö todellisuuden hämärtymisen puute - saa minut päivittäin jättämään vastaamatta vasemmalla olkapäälläni huutavan pimeän puoleni kutsuun joten puren huulta, potkaisen toista jalkaa, tyydyn osaani ja työnnän virstanpylvään sisäänpäin. Yllättävän vaivatonta! Tuleeko tämä turrutettu tunne kapinoimaan kahta, tai jopa expontentiaalisesti, kauheammin tulevaisuudessa. Noh, se tulisi olemaan ajankohtaista noin 15 minuutin päästä, jolloin olisin oleva jälleen muutaman aivosolun köyhempi!
Aina välillä mieleni täyttyy ajatuksesta; kuinka läpinäkyvää näiden aurinkolasien pitäminen katoksellisessa cafeteriassa on, mutta toistaiseksi havannoijat ovat vastanneet naamioituneihin vaklauluihin hymyin, joka vastavuoroisesti on kiihdyttänyt tutkan pyörimistä (ja verenkiertoa). Minkäs sitä itselleen mahtaa varsinkin kun oma henkilökohtainen suosikki ominaisuus naisessa on täällä niin eksessiivisen yliampuvan ihannoitavaa; kyse on hiuksista. Nämä pitkät, paksut, tummat, kiiltävä, sileät, aaltoilevat, tuuheat ja tuoksuvat pääulokekauneustäydentäjät saavat tämän tallustajan cabezan yrittämään pöllömäisiä nikamaraakkia ja kun se vielä täydennetään kurvaajilla niin kahden tunnin ruokatauon aikana on ihan viisasta pysytellä istuma-asennossa pöydän ääressä alavartalo visusti visuaalimattomana.
Tämä pätkä, joka jääköön tällä erää viimeiseksi voihkailuksi olkoon hieno tosielämän tapahtuma. Tämä tapahtui opiskelutaipaleen alussa, joten uutuuden viehätys on luonnollinen osa vaikka se jälkiviisautta onkin. Tunti alkoi ja viereeni posahti tuntematon ilmestys. Esittelimme toisemme ja kun hänen hento äänensä avautui paljasten norsunluuhampaat kiiltävänä, oli moukarin kuti tajunnan takana pseudotodellisuutta. Nimen ja kansalaisuuteni kerrottuani hänen katseensa kirkasui; nämä sirrisilmät hohtivat enkelten valoa, mutta osittain myös tiettyä melankoliaa ja jos tämä ei riittänyt niin hänen ainoa suomenkielinen lause oli ”rakastan sinua”…. Nämä pisteet kuvastakoon sitä kuvainnollista kahvia jota en juonut, mutta joka kuitenkin löysi tiensä kurkuista siihen väärään. Hän kuitenkin pelasti tilanteen, jopa nollasi voisi sanoa, ilmoittamalla tykästyksestään The Rasmus orkesteriin. Jos vaihdetaan konteksia ja kuvitellaan sama tilanne toisenlaisessa miljöössä, tätä voitaisiin verrata juuri-kukkineen ruusun nuuhkaisuun samalla kun siellä majaileva ampiainen päästäisi ilmoille aimo pamauksen pyllyilmaa ja kakkapartikkeleja.
Tilaa:
Kommentit (Atom)