Tapaus: Passi.

Aikataulun altistamana ja laiskuuden latistamana on inpiraatihuoneen ovet pysyneet säpissä harmittavasti. Kyllähän tuota tekstiä on suollettu, mutta niistä ovat päässeet nauttimaan lähinnä paikallisen koululaitoksen pätevyyden ja elokuvaharrastajien rajamailla majailevat rohvessoorit. Ajattelin nyt rikkoa perinteistä tarinankerrontaani ja tehdä hippuruisen kielikuvamontaasiin ehkä arvokkaimmasta omaisuudestani; passistani. Tarkoitusperäisesti tämä vihkonenhan on se, joka suo poistumiseni tästä maasta; mahdollisuus jonka vuoksi naapurusto riskaa hengenraikastimensa. Palaamme ajassa taaksepäin hetkeen, jolloin 3. päivä käynnistyi ja tarkoituksena oli käydä ensikertaa vierailulla paikassa, jonka pohojanmaalaaseet keräävät kolehdin ja käyttävät rahat ammuspanssaroituihin sliivisköihin.

Ihohuokoset oli taas tehnyt tehtävänsä ja valuttaneet mitä suurempia lasteja ureasukulaista AKA pissan veljeä AKA nesteseksiä (HUOM. Nimityksen toteen käyminen vaatiii lavaperformanssia ja auliita light-kenkiä) ja niin olivat taaseen meikäläisen vaatekerrat smutsigoita. Olihan se mukava pistää ketunhäntä kainalokuoppaan ja lähteä lykkimään kohti taloa, josta nyttemin olen saanut legendaarisen lupauksen ”mi casa, su casa” -tyyliin. ”Tervehdys pöytään. Voiksmä pestä mun pyykit täällä?” Palturipuhetta; olenhan hyvä käytöksinen ja kuten entinen asustuskumppanini sanoin ”hyvä lapsien ja vanhempien naisten kanssa”. James Potkukelkan sanoin: Asiaan! Koneeseen lykättiin siis yhtä sun toista rompetta ja kapsvensseliä. En tiedä kuitenkaan oliko se pesuaine, huuhteluaine vai jokin kuivausrummun mekanismi, joka sai vaatteisiini pikantin tortilla tuoksun. Samana iltana oli tarkoitus lähteä Tijuanitan vanha keskusta valaisemaan vaalealla iholla ja tiedusteltuani mahdollisia yllätyspäähänpistoja ensembleltäni, passin mukaanottaminen oli suositeltavaa. Yllätyksekseni huomasin että passinipa löytyikin jo nyt päälleni laittamien pestyjen housujen reisitaskusta. Dementian pelko käväisi mielessä; ”missä vaiheessa minä sen tänne ehdin sujauttaa” (enter coitus-related joke), ajattelin ja kurotin kohti taskua. Löysin passini, joka oli kokenut kovat kyydit niin pesu- kuin kuivausrummussa. Jännäjoonas alkoi puksuttaa suolistosta kohti suurta suuaukkoa; enhän ollut vielä käynyt rekisteröitymässä maahanmuuttovirastolla ja viisumini sekä ESTA-leimani olivat erittäin kyseenalaisessa kunnossa. Selkokielellä ilmaistuna (mikä näissä teksteissä on armopala): Pisti pikkusen vituttaan.

Suurilta osin pelko osoittautui turha. Siis pelkäsin joutuvani kamppailemaan meksikolaisen byrokration kourissa uutta passi metsästäen ja jo Suomen päässä Meksikon lähetystön kanssa toimiminen oli ruusuilla tanssimista. Ainoastaan näitä ruusuja ei oltu vielä poimittu, ne kasvoivat yhä villeinä ja ampiaiset tai mehiläiset tai jotkut muut lentävät jutut, jotka eivät saaneet minun kiinnostusta heräämään yläasteen biologian tunneilla, ramppasivat näissä kukinnoissa kuin David Duchovy bordellissa. Kuitenkin virastoon päästyäni, virkailija katsoi tekstiä, putsasi lasinsa ja katsoi uudestaan todeten tyyliin: ”No, joo.” Ja niin hän lämäsi leimat läpyskään ja olin varmistanut laillisen oleskelun paikassa, jossa laillinen oleskelu on yhtä kuin…

Ongelmani ei siis ollut Meksikon viranomaiset, eikä ne laukaisseet tarvetta tai tarvittavaa huvitusta ansaitakseen kokonaisen blogimaininnan. Vedettäköön tähän kohtaan raja, jonka jälkimmäinen puolisko omistettaisiin amerikkalaiselle national securitylle ja heidän ihaniin tulliviranomaisiin. Nopeasti laskettuna olen ylittänyt rajan meksikosta USAan nyt 7 kertaa ja jokainen kerta kun sen olen tehnyt autoa kuljettaen tai kyytiläisenä ollen, on komplikaatioiden määrä kasvanut, vaikkakin passi on ollut sama märästä-kuivatettu asiakirja, asianmukaisilla tosin suttuisilla leimoilla.

Pari ensimmäistä kertaa sujui kulmat kurttuisin katsein ja varmistuskysymyksin, joka on se vakio: ”Milloin ja minne ländäsit?” Itse pidän vastaustani varsin huvittavana, ottaen huomioon että kysymykset tehdään meksikon rajalla. Laskeuduin siis Seattleen, joka tuntuu aiheuttavan vielä suuremman kurtun. Ensimmäinen hiki-pisara-persvaossa kerta oli kun meidän sekalainen seurueemme otti suunnaksi Los Angelesin. Meitä oli 6 ja rajalla vastassa oli häijyn häveliään näkoinen naistullivirkailija, jonka paljaita käsivarsia koristi isot skorppiooni tatuoinnit, joiden laatu oli samaan jota suomalaiset vankien ihoja koristavat teokset olivat 70- ja 80-luvuilla. En haluan mainita nimeltä, sitä henkilöä jota hänen ulkoinen olemuksensa muistutti, mutta sanottakoon että Professional selling kurssin opetukset palasivat läheisesti mieleen *a-wink wink*. Hän piti passiani kädessä ja tuijotti sivua, jolla leima näkyi parhaiten. Muste oli levinnyt ja leimaa löytyi, ja löytyy edelleen, varmaan viideltä eri sivulta. Hän kysyi edellemairittelevan kysymyksen. Hän ilmoitti, myös selkeästä että hän voisi hyvin pistää minut jonoon, joka oli tarkoitettu uusille maahansaapujille, joka kestäisi - ottaen huomioon meksikolaisten määrän -vitun kauan. Hän kuitenkin päästi meidät menemään, mikä oli essentiaalinen edellytys ehtimisellemme LA-hotellimme check-inniin.

Toinen kerta toista kauhiampi. Ja by the way, tässä tulee vain nämä kolme komeinta. Jätän ne tylsemmät väliin. Yhtenä yllätyksenä, jonka minulle oli järjestetty armahani toimesta, oli suosikkikoomikkoni Jim Jefferiesin keikka Solana Beachillä, joka sijaitsee San Diego Countyssa. Rajalla vastassa oli jälleen tomera täti, joka ennen ensikontaktia vaikutti henkilöltä, joka ei olisi täysipäinen takakiree ämmä. Noh, toisin kävi. Hän katseli läpi passini sivuja tovin, jonka jälkeen hän ilmoitti ettei löydä jotain lomaketta, joka hänen mielestään uupui sivuilta. Kiinnostuksen kohteena ei niinkään ollut suttuinen leimani vaan tarpeeton lipuke tai lomake. Globalisoituneessa maailmassa, jossa Yhdysvallat ovat - ainakin vielä - se suurmahti, on jopa yleissivistävää tietää oma asemansa sinne suuntaan matkatessa. Suomi kuuluu maihin, joilla on VIISUMIVAPAUS USAhan matkatessa. Eikö vain Jouni ja Jopi? (uskoakseni, jotain tapahtui tässä hetki sitten tehden tästä tiedosta vanhentuneempaa, mutta pläh). Tämä erittäin vihamieliseksi käyvä nainen ei kuitenkaan hyväksynyt tätä faktaa, mutta onneksi hän kuitenkin pyysi kolleegansa (AKA tullimiehen, hahaa sovinismia!) paikalle, joka selvitti tilanteen meidän edukseen. Pystyin tuntemaan naisen raivon, koska hänellä oli selvä aikomus olla päästämättä meitä ”sisään”. Viimeisen kruunun omalle turhautumiselleen hän antoi ultimaatissa kommentissaan, joka muiden virkailijoiden suusta kuuluu tapaan: ”Welcome to the United States.” Hänen versionsa however oli: ”I wouldn’t have let you guys go.” Näin suuren auktoriteetin edessä jopa oma henkilökohtainen sensuurisuutari ottaa vallan ja onnekseni hän sai voluumitasoni naisvirkailijan ulottumattomiin tokaistessani vastauksen hänen mielestäni asiattomaan kommenttiin: ”Well, I’m glad somebody knows your job better than you do.” Lulander ajajan paikalla kuuli tämä ja näki parhaimmaksemme poistui paikalta nopeasti, muttei epäilyttävän nopeasti.

Jim Jefferies oli loistava ja mainostuksen sanana hänen uusi ”Alcoholocaust” DVDnsä, joka kattoi suuremman osan myös tuon tapahtuman sisällöstä, ilmestyy marraskuun alussa ja on nähtävissä monilla laittomilla sivustoilla. Keikan, kolmen kaljan ja kahden viskin jälkeen, oli huomattavasti pelottomampi olo ajella kohti kotia, mutta tuon sepitetyn kertomuksen joudun jättämään kanssaolijani toiveesta kirjoittamatta. Mainittakoon kuitenkin, että sotasopassa pällistelevää partiojantteria on kerrassaan kiintoisaa tuijottaa öögasta öögaan tattimehun tirskahtaessa.

Suuret tekopyhät pahoittelut näin pitkän postauksen tekemisestä (jo tässä vaiheessa) ottaen huomioon kuinka tylsää antia tämä on. Kaikesta huolimatta, siirrytään ajassa eteenpäin 15. päivään kohta muistoksi jäävää syyskuuta. Itsenäisyyspäivän vietto oli tarkoitus pienelle perhekokoontumiselle, tosin San Diegossa. Matkaseurue koostui ”perheestäni” ja minusta. Raja, joka tällä kerralla ylitettäisiin oli Tecaten kaupungissa. Ylityspiste oli huomattavasti pienempi ja action oli minimissään kuten myös rajan ylittäjät, sillä tätä rajaa ei ole järkeä ylittää jalkaisin. Toisella puolella oli suuri vuoristoalue, jota voi ihailla Babel-elokuvassa, kohtauksessa jossa taloudenhoitajan auto kärähtää keskellä yötä. Olimme rajalle, jutellen mukavia virkailijoiden kanssa jolloin kuulin kumppanini siskon 6-vuotiaan pojan sanovan ensimmäiset englannin kieliset sanat: ”Gimme a dollar.” Kaiken lisäksi sanaparren kohde oli amerikkalainen tullivirkailija ja Pablo, joka on pojan nimi, koristi lausettaan ojentaen käden auton ikkunasta. ”Jahas, että sitä tullaan amerikkaan ja ekat sanat mitä poika puhuu on kerjäämisen ABC?”. Tosin kun Pyhässä Dillen rajavartion parissa, nämä virkailijat nauroivat. Harmittavasti, tämä oli myös ensimmäinen kerta kun passini ei suonut minulle oikeutta ylitykseen ilman lisätarkastusta. Perheen pää sanoin humoristisesti espanjaksi; ”Se on kyllä viimenen reissu, minkä Teukka tekee meitin kanssa; Hän on jumaliste vihreäsilmäinen blondi. Jos jotain niin, hänen läsnäolonsa tulisi edistää meidän ylitystä.” Noh, kävi kun kävi, mutta onneksi lisätarkastus vei alla 10 minuuttia eikä edes vaatinut minulta poistumista autosta. Kiva kun kärsitte.