Jäimme jännäkakan jälkinmaininkeihin. Preludit on ruliteltu ja matkalaukulleni on löytynyt pysyvä osoite seuraaviksi kuukausiksi, viikoiksi ja päiviksi. Missään vaiheessa tapahtumarikasta/ tylsyyden kyllästämää elämääni en ole asunut meren äärellä ja herääminen vaahtopäiden pauhuun kiven muhkuroita vastaann on kerrassaan miellyttävää, vaikkakin toivoin että asuminen beachillä olisi tarkoittanut hiekkarantaa, rantabaaria ja paljaita tisumisuja, olin ja olen edelleen tyytyväinen asumispaikastani. Kuitenkin, kun vilaisen ulos ikkunastani, jonka edellinen asukas oli täyttänyt ”I love life” huulipunateksteillä, näen jo mainitun Tyniksen eli Tynkyn eli Tyrperventileerin, palmuja, parkkipaikan ja mukavanoloisen rantayökerhomenomesta, jonka bändit viihdyttävät minua mm. ”niin jykevä on rakkaus” versiolla paikallisella möngerryksellä. Myös ks. ”zombie-pesäkkeen” (kyseessä ei ole referenssi australian zombiin) asiakaskunta jaksaa ihmetyttää minua. Viime lauantai yöllä (jonka lupaan olevan viimeinen jonka vietän tiskaten kotono täällä ollessa) puoli viiden aikaan alkoi armoton naiskarjunta huudoin: ”Ayudame! Ayudame!” Toivottavasti tämä tähtönen on blokattu uusimpiin Holiwood (kuten se täällä kirjoitetaan) kauhurainoihin. Itsehän ajattelin ensimmäisenä, että melko aikasessa vaiheessa sitä meikäpoika-potrajoika saa vierestä vilkuilla kaapumiehen viikatetta tai vaihtoehtoisesti joukkojörnimistä yllätysseksiottein. Tämmöinen on minun puhtoinen lähiöni.
Tapasin kanuunankuularallissa kartanlukijana toimivan kämppikseni aamutuimaan ja yhdessä hänen sekä Kesyttäjäni kanssa suuntasimme taikasauvan iskusta maailman toiseksi suurimmalle jollekkin meriseinä-vettä-roiskuu-korkeelle-jee-jee ilmestymällä. Sitä kutsutaan Bufadora -nimellä ja joo joo on sekin nähtävyys, mutta sen verran oli matkausvat nupissa etten vastustanut ideaa enkä tajunnut olla innoissanikaan.
Pienikin luonnonmullistuma näillä seuduilla takaa turistikrääsäntuppaajien tungun. Ja kun on kyse Meksikosta ja hänen turistipuodeista, farmasiavalmisteilla on, sitoutumattomiin tilastoihin luottaen, suurin edustus. Kyse on kuitenkin ihan legitiimeistä bisneksistä ja kuten Suomessakin täällä ovat jykevät paukut reseptien alla ja osa jopa täysin laittomia ja kyllä Meksikossa on asioita, jotka ovat enemmän kuin aikuisten oikeasti laittomia, mutta sitä käsitellään tulevissa mietinnöissä enemmän. Täällä katuapoteekit mainostavat dieetti-, uni-, kipu- ja unilääkkeitä, joita ämerikän turisteriamokset sitten ostelevat alhaisemmin hinnoin. Voisin kirjoittaa enemmänkin bootsien sovituksesta, Bufadoran vesisuihkuista tai siitä kuinka paikallinen ksylofoni kuulosti kasibittiseltä Nintendolta, mutta tunnen sydämmessä huudon kaukaa aina sieltä Euroopan puolelta, joka toivoo kuulevansa apteekkikokemuksesta lisää. Oma aikomukseni ei ollut käydä liikkeissä, koska tuli semmoset varannot kaiken maailman sateenkaaren pillereitä tuli ostettua Suomesta mukaan, että kokonaisen kylän ruikuliplöröt ja ummenlammetukset olisi hoidettu. Kanuunankuula 2010 oli ilmeisesti ottanut askeleen kohti soraosuutta ja kämppis-Mendoza tarvitsi varikkopysähdyksen. Menimme yhteen näistä lukuisista puljuista. En tiedä oliko sillä vaikutusta, että vaaleahipiäinen hippiäinen kirmasi sisään kahden beige-beiben kanssa, mutta reseptiä tai ei, tämä herra olisi ahtanut taskumme täyteen jos jonkinmoista lievikettä. Mendoza ilmaisi halunsa paikallis-buranalle ja kun toivottu purtilo lyötiin tiskiin, alkoi Señor Farmasandorin tupperware-tyylinen esittely lasipöydän alla olevista antimista; valikoima, jonka kattaus meni aina Valiumista Vicodiniin ja jäästä rikkaruohoihin. Kaiken kruunasi vielä tiskin alta esiinkaivettu roskasäkki, jonka sisältö koostui pikkuisista muovipusseista erikokoisine ja värisine nappuloineen. Sananen opittua viisautta tähän väliin: Rakkaat lapset, elkää ostako näitä; nehän voivat olla vaikka sokeriplaseboja! Kun nyt mainitsin kokemuksen mikä jäi kokematta, mainittakoon myös osio rasti-ruutuun puolelta. Tulin maistaneeksi ensimmäiset churrot. Olihan ne hyviä ja tuoreita, mutta jos upporasvassa paistetut sokeroidut taikinatangot olisivat pahoja, olisiko Meksiko maailman toiseksi barskein valtio? Ostin myös komean nahkaisen lompakon, jota käytän tällä hetkellä ryöstölompakkona. Sitä odotellessa.
tiistai 24. elokuuta 2010
torstai 19. elokuuta 2010
Pääkallopaikalle...
Ja takaisin kieleen joka on saavuttanut suuren suosion niin hyvässä kuin pahassa kanssakärsijöidemme keskuudessa. Tosin mainittakoon se, että ”pippeli” sanan sijamuotoihin taivutus kuluttaa käden käänteessä (vai käydessä) helpon pari tuntisen ateriointitauon. Tarantinoa en hyväksynyt jälkitarkastamaan tätä blogia, joten jatketaan siitä mihin jäätiin. Tosin nyt mainittavat tapahtumat ottivat paikkansa elävästä historiasta kaksi viikkoa sitten ja kuten tiedämme aika kultaa muistot. Mietin vain, että saisiko nämä kirjoituksen arvon arvaamattoman jos odottaisin 60-80 vuotta ja sitten vasta kirjottaisin. Lukijan pitäisi kyllä olla hörhömpi kuin huuhkajan, jos ottaisi todesta tekstiä jonka tapahtumat ovat noinkin vanhoja ja pelkkään miesmuistiin olisi luottaminen… Anyway, Amerikan Yhdysvallat Seattle tarkemmin.
Seattlehan on tai oli kuuluisa siitä, että se pilasi lähes kaiken mikä musiikissa oli joskus kadehdittavaa. Ei vaan, onhan Black Hole Sun kipaleessa yks tai kaks hyvää sointua. Olin erittäin tyyttväinen selvittyäni lennolta, mutta McDonald’s ja Burger King –ravintoloiden määrä lentokentällä oli lievä pettymys. Lento Seattlesta ”Loheen” oli tylsä vaikkakin jälleen kerran minun välittömässä läheisyydessä oli saksalaisverta.
LA-la-ländissä minua oli vastassa aina yhtä kaunis, ihana, viisas, iloinen, pirteä, kohtelias ja valovoimainen vallottajani, joka tuntemattomasta syystä edelleen huolii minut vierelleen. En ollut nukkunut (aikaisemmin mainituista syistä) lentojeni aikana ollenkaan, joten vartaloni oli täysin Suomen ajassa josta minua muistutti hyvä ja läheinen ystäväni aamujökötys. Ensimmäisen lämpimän aterian yli 30 tuntiin tarjosi Carl’s Jr. Terve mitä jöötiä! Ensimmäinen haukkaus syleili makunystyröitäni, lähettäen hieman liian aikasin nielaistun palan kohti vatsapötsiä (joka muuten alkaa näyttää siltä miltä se näyttäisi, jos olisin käynyt Las Vegasissa häämatkalla, jonne kyllä on aikomus lähitulevaisuudessa. Siis Vegasiin, ei naimisiin) sivellen mahalaukkuni ulkoreunat samettiselta tuntuvalta rasvalla, pekonilla, pihvillä, juustolla ja kananmunalla.
Yö tuli vietettyä hotellissa Samuel L. Jacksonin Pulp Fiction roolihahmon tunnetuksi tehdyssä Inglewoodin kaupunginosassa, joka ei nyt ihan sitä ykkösmestaa ole lapsiperheiden kasvatukselle. Unta tuli otettua semmonen 2x2h erätaukoja lukuunottamatta. Noh, mutta tulipahan sitä muiden aktiviteettien ohella ainakin katsottua korealaista saippusarjaa tai sit-comia; tuosta ei ole ihan varmuutta.
Rantareitti San Diegoon oli miellyttävä kokemus. Jokainen pikkukaupunki tuon reitin varrella huhkui rentoutta, hymyä ja aurinkoista pirteyttä samoin kuin itse iso-SD (joka toisella kokeilu kerralla osoittautui hanurihumppadiskoksi, tästä tosin lisää myöhemmin). Jet lag alkoi painaa tosi vahvasti tässä vaiheessa varsinkin kun piti mennä vielä ostostarpeita (ei tosin omiani) täyttämään. Unensekainen surreaali tunne alkoi vallata tajuntani. Siirryimme yhä lähemmäs kohti rajaa vaaleus alkoi vastaantulijoissa kaikota. Elämäni Aurinko tiedotti, että tässä osassa SD:tä harvemmin on kaukaasialaiset pyörii ja jos niin käy niin ne niitä jotka ovat kiintyneet matkailuautoihin ja –vaunuihin ehkä enemmän kuin pitäisi. Jääräpäinen tokkurani ei uskonut tätä, mutta juuri kun tiedote oli tullut perille vastaan tuli takatukkaliehuen ja turhapuromaisesti hymyillen melkosen selvä tapaus juuri kuvatusta sosiaaliluokasta. Voi kun niin toivoin, että hänen paitaansa olisi koristanut ”Proud to be american” teksti, mutta jouduin tyytymään siihen seuraavaksi parhaaseen: ”Jesus Christ is the Lord, not a swear word”.
Autolla ajettaessa San Diegosta Tijuanaan noin joka neljäs tai viides auto pysäytetään tullissa. Muuten, kuten meidänkin kohdalla tällä kertaa, autot mennä posottaa USAsta Meksikoon kuin raja olisi ilmainen toll booth. Vaikka rajan ylitys ei tarvinnut paperin pläräämistä saati auton pysähtymistä, infrastuktuuri ilmaisi hyvin selkeästi maiden välisen eron. Kyseinen Tijuanan osa, joka ”ottaa vastaan” rajanylittäjät on melko lähellä sitä paskaisinta päätä. Syy on kuitenkin melko selkeä; vippaskonstein ”maahan vapaiden ja kotiin rohkeiden” halajavat henkilöt ryhmittäytyvät tähän kaupunginosaan ja kun rajan ylitys ei onnistu aletaan ylittään oman tajunnan rajoja, joka ilmeisesti antaa jonkun pakottavan tarpeen heitellä kenkäpareja sähkölangoille.
Tijuanitasta oli noin tunteroisen matka tulevaan majapaikkaani Ensenadaan ja ilmeisesti paikalle saavuttuani olin käynyt paikallisessa Wal-Martissa (joka näytti samalta kuin Lielahden Lidl 6 vuotta sitten), tavannut kälyn ja tämän charmantin pojan vesselin Pablon ja nostanut rahaa jonka arvon ei ole vieläkään päässyt osaksi tajuntaani. Heräsin torstaina 5. Elokuuta 2010 klo 6.07 paikallista aikaa Tyynen valtameren rannalta Meksikon Lahdesa eli Ensenadan viehättävästä kaupungista ja olin valmis tulevaan tykitykseen!
Seattlehan on tai oli kuuluisa siitä, että se pilasi lähes kaiken mikä musiikissa oli joskus kadehdittavaa. Ei vaan, onhan Black Hole Sun kipaleessa yks tai kaks hyvää sointua. Olin erittäin tyyttväinen selvittyäni lennolta, mutta McDonald’s ja Burger King –ravintoloiden määrä lentokentällä oli lievä pettymys. Lento Seattlesta ”Loheen” oli tylsä vaikkakin jälleen kerran minun välittömässä läheisyydessä oli saksalaisverta.
LA-la-ländissä minua oli vastassa aina yhtä kaunis, ihana, viisas, iloinen, pirteä, kohtelias ja valovoimainen vallottajani, joka tuntemattomasta syystä edelleen huolii minut vierelleen. En ollut nukkunut (aikaisemmin mainituista syistä) lentojeni aikana ollenkaan, joten vartaloni oli täysin Suomen ajassa josta minua muistutti hyvä ja läheinen ystäväni aamujökötys. Ensimmäisen lämpimän aterian yli 30 tuntiin tarjosi Carl’s Jr. Terve mitä jöötiä! Ensimmäinen haukkaus syleili makunystyröitäni, lähettäen hieman liian aikasin nielaistun palan kohti vatsapötsiä (joka muuten alkaa näyttää siltä miltä se näyttäisi, jos olisin käynyt Las Vegasissa häämatkalla, jonne kyllä on aikomus lähitulevaisuudessa. Siis Vegasiin, ei naimisiin) sivellen mahalaukkuni ulkoreunat samettiselta tuntuvalta rasvalla, pekonilla, pihvillä, juustolla ja kananmunalla.
Yö tuli vietettyä hotellissa Samuel L. Jacksonin Pulp Fiction roolihahmon tunnetuksi tehdyssä Inglewoodin kaupunginosassa, joka ei nyt ihan sitä ykkösmestaa ole lapsiperheiden kasvatukselle. Unta tuli otettua semmonen 2x2h erätaukoja lukuunottamatta. Noh, mutta tulipahan sitä muiden aktiviteettien ohella ainakin katsottua korealaista saippusarjaa tai sit-comia; tuosta ei ole ihan varmuutta.
Rantareitti San Diegoon oli miellyttävä kokemus. Jokainen pikkukaupunki tuon reitin varrella huhkui rentoutta, hymyä ja aurinkoista pirteyttä samoin kuin itse iso-SD (joka toisella kokeilu kerralla osoittautui hanurihumppadiskoksi, tästä tosin lisää myöhemmin). Jet lag alkoi painaa tosi vahvasti tässä vaiheessa varsinkin kun piti mennä vielä ostostarpeita (ei tosin omiani) täyttämään. Unensekainen surreaali tunne alkoi vallata tajuntani. Siirryimme yhä lähemmäs kohti rajaa vaaleus alkoi vastaantulijoissa kaikota. Elämäni Aurinko tiedotti, että tässä osassa SD:tä harvemmin on kaukaasialaiset pyörii ja jos niin käy niin ne niitä jotka ovat kiintyneet matkailuautoihin ja –vaunuihin ehkä enemmän kuin pitäisi. Jääräpäinen tokkurani ei uskonut tätä, mutta juuri kun tiedote oli tullut perille vastaan tuli takatukkaliehuen ja turhapuromaisesti hymyillen melkosen selvä tapaus juuri kuvatusta sosiaaliluokasta. Voi kun niin toivoin, että hänen paitaansa olisi koristanut ”Proud to be american” teksti, mutta jouduin tyytymään siihen seuraavaksi parhaaseen: ”Jesus Christ is the Lord, not a swear word”.
Autolla ajettaessa San Diegosta Tijuanaan noin joka neljäs tai viides auto pysäytetään tullissa. Muuten, kuten meidänkin kohdalla tällä kertaa, autot mennä posottaa USAsta Meksikoon kuin raja olisi ilmainen toll booth. Vaikka rajan ylitys ei tarvinnut paperin pläräämistä saati auton pysähtymistä, infrastuktuuri ilmaisi hyvin selkeästi maiden välisen eron. Kyseinen Tijuanan osa, joka ”ottaa vastaan” rajanylittäjät on melko lähellä sitä paskaisinta päätä. Syy on kuitenkin melko selkeä; vippaskonstein ”maahan vapaiden ja kotiin rohkeiden” halajavat henkilöt ryhmittäytyvät tähän kaupunginosaan ja kun rajan ylitys ei onnistu aletaan ylittään oman tajunnan rajoja, joka ilmeisesti antaa jonkun pakottavan tarpeen heitellä kenkäpareja sähkölangoille.
Tijuanitasta oli noin tunteroisen matka tulevaan majapaikkaani Ensenadaan ja ilmeisesti paikalle saavuttuani olin käynyt paikallisessa Wal-Martissa (joka näytti samalta kuin Lielahden Lidl 6 vuotta sitten), tavannut kälyn ja tämän charmantin pojan vesselin Pablon ja nostanut rahaa jonka arvon ei ole vieläkään päässyt osaksi tajuntaani. Heräsin torstaina 5. Elokuuta 2010 klo 6.07 paikallista aikaa Tyynen valtameren rannalta Meksikon Lahdesa eli Ensenadan viehättävästä kaupungista ja olin valmis tulevaan tykitykseen!
maanantai 16. elokuuta 2010
Flight of the Gone-Wrongs
The reign of the international secret language as a dear Scot-ling put it, is over and it’s time to let the language of the rulers and fat slobs take over. This entry might be offensive to a variety of people, so please don’t read it and have your husband to come ask for clarifications for it when obviously you’re merely too inbred of a person to have developed brains to understand everyday life.
That’s a good prologue for a text that should be about flying. To reel you into to the story, I’m in a country which was abandoned by McDonald’s so I had no interest in extending my stay although a notably good proposition, with words like 200$ and New York were included, was made towards my direction.
As well as airports, I’ve always enjoyed flying and airplanes also. I’ve missed a flight and sometimes the food had not been so good and all that jazz and all those complaints about babies, airplane food, kicking the chair and fat people, in my mind was exaggerating of the minor unfortunate events. That was until I was seated into the air-hovering tuna can for 7+ plus hours with ALL THAT JAZZ.
Before I was even seated, I was triumphantly welcomed to the flight by a choir of super-sopranos (stop watching the mafia shows and read up on basics of music theory). In the two rows behind me, there were three babies and on top of all that directly behind me was, apparently, the son of Samuel Eto’o. You do rest of the brain work. In front of me was a darling twosome of yankee doodle boys who were around 8 years of age. Now, I have nothing against dumb kids as long as they can shut the fuck up or keep their volume to a 5 or less (ten being the max.) but the only thing enabling that is sleep or heavy-dosage drugging… preferably both. Sleeping was out of question because of the angelic choir (angel of death is an angel too, you know) and if there’d been any drugs around, I would have made it my quest to not to let those dear boys consume them but dispose the “easy-sleezies” in a proper manner. How thoughtful of me. In all fairness, I’ll give all the 8-year-olds one more loophole to get away with their behavior: If you’re gonna talk loud, talk about something interesting such as how funny it is when every day as dad leaves home, one of dad’s golfing buddies come and mommy lets you watch videos when they are doing adult stuff upstairs which I’m not allowed to disturb. But NOOOOO; it has to be the same boring 8-year-old shit every single time! And when there are two it’s even worse: “Can you do this? Don’t touch me! This is my side. My dad has this and that/ is so strong. I like this and that and since you don’t like it you’re stupid.” Just fantastic, don’t you agree? I already told you that I got the taste of what was coming to me before and right after I was seated, well at that point I had nobody sitting next to me. In the last one boarding the plane was a German (Bavarian) couple. How could I tell they were German and more over, Bavarian? Picture Oktoberfest. You know the clothes they wear. If I’m not totally mistaken, that is of Bavarian origin (do correct me on comments, I have other things to do and reasons not to research traditional German clothing styles). The man was wearing the hat! With the feather and everything. He also had the suspenders on, probably not because of his willingness to express his national pride (can you imagine a German person expressing national pride. That’s something you don’t come across that often) but because of the fact that they don’t make belts suitable for him. Oh, my mistake; they do but they call them garden hoses! Which brings me to the next issues: They were huge! Now, I’ve thrown the f-card around a lot but this was exactly the kind of situation Gabriel Iglesias described and the correct description concerning their figure is: “Awww, HELL NO!!!” As they trembled from the nose of the plane to the back of the plane, I foresaw what was to be my final destination. To paint the picture, the man was like a fat John Goodman and I’m not talking about the newly weight-lost John Goodman but the good ol’ mountain of a man John Goodman. Think of that, but go bigger. I know it’s hard and really puts your imagination to the test but I’ve seen it, it exists! On top of all that, the man looked like John Goodman’s character in Big Lebowski. Who knows, maybe he was just a stunt-double who’s been unemployed for 12 years. What about die Frau then? Surprisingly, she too shared the facial and quantity similarity of John Goodman. Although the first five minutes of my grounded plane experience had been as mentioned, I was able to think positively and figured that at least there won’t be any disagreement over who gets the armrest. At that point, I was happy if I had half of my seat. I have to admit also, that this was the first time I was afraid to be flying in a plane. I wasn’t afraid of flying, crashing or having your balls bitten of by a shark after crash-landing into the ocean but the thought of the woman falling asleep and tilting her head toward my direction….
Other than those, the flight was alright; the food was not free, it was cold and expensive. I bought a 10 euro sandwich and a 4 euro beer which, once it hit my mouth, felt like a cum shot of an angelic-like creature (make your call; good or bad?). I was also glad to find out that the Bavarians took interest in what I did because more than once they pointed at me and said, what I think was, sweet things. I wasn’t happy because they were talking about me in a language I don’t want to understand but for the fact that they could see me under that girth.
Do I still enjoy flying as much as I did before? No.
That’s a good prologue for a text that should be about flying. To reel you into to the story, I’m in a country which was abandoned by McDonald’s so I had no interest in extending my stay although a notably good proposition, with words like 200$ and New York were included, was made towards my direction.
As well as airports, I’ve always enjoyed flying and airplanes also. I’ve missed a flight and sometimes the food had not been so good and all that jazz and all those complaints about babies, airplane food, kicking the chair and fat people, in my mind was exaggerating of the minor unfortunate events. That was until I was seated into the air-hovering tuna can for 7+ plus hours with ALL THAT JAZZ.
Before I was even seated, I was triumphantly welcomed to the flight by a choir of super-sopranos (stop watching the mafia shows and read up on basics of music theory). In the two rows behind me, there were three babies and on top of all that directly behind me was, apparently, the son of Samuel Eto’o. You do rest of the brain work. In front of me was a darling twosome of yankee doodle boys who were around 8 years of age. Now, I have nothing against dumb kids as long as they can shut the fuck up or keep their volume to a 5 or less (ten being the max.) but the only thing enabling that is sleep or heavy-dosage drugging… preferably both. Sleeping was out of question because of the angelic choir (angel of death is an angel too, you know) and if there’d been any drugs around, I would have made it my quest to not to let those dear boys consume them but dispose the “easy-sleezies” in a proper manner. How thoughtful of me. In all fairness, I’ll give all the 8-year-olds one more loophole to get away with their behavior: If you’re gonna talk loud, talk about something interesting such as how funny it is when every day as dad leaves home, one of dad’s golfing buddies come and mommy lets you watch videos when they are doing adult stuff upstairs which I’m not allowed to disturb. But NOOOOO; it has to be the same boring 8-year-old shit every single time! And when there are two it’s even worse: “Can you do this? Don’t touch me! This is my side. My dad has this and that/ is so strong. I like this and that and since you don’t like it you’re stupid.” Just fantastic, don’t you agree? I already told you that I got the taste of what was coming to me before and right after I was seated, well at that point I had nobody sitting next to me. In the last one boarding the plane was a German (Bavarian) couple. How could I tell they were German and more over, Bavarian? Picture Oktoberfest. You know the clothes they wear. If I’m not totally mistaken, that is of Bavarian origin (do correct me on comments, I have other things to do and reasons not to research traditional German clothing styles). The man was wearing the hat! With the feather and everything. He also had the suspenders on, probably not because of his willingness to express his national pride (can you imagine a German person expressing national pride. That’s something you don’t come across that often) but because of the fact that they don’t make belts suitable for him. Oh, my mistake; they do but they call them garden hoses! Which brings me to the next issues: They were huge! Now, I’ve thrown the f-card around a lot but this was exactly the kind of situation Gabriel Iglesias described and the correct description concerning their figure is: “Awww, HELL NO!!!” As they trembled from the nose of the plane to the back of the plane, I foresaw what was to be my final destination. To paint the picture, the man was like a fat John Goodman and I’m not talking about the newly weight-lost John Goodman but the good ol’ mountain of a man John Goodman. Think of that, but go bigger. I know it’s hard and really puts your imagination to the test but I’ve seen it, it exists! On top of all that, the man looked like John Goodman’s character in Big Lebowski. Who knows, maybe he was just a stunt-double who’s been unemployed for 12 years. What about die Frau then? Surprisingly, she too shared the facial and quantity similarity of John Goodman. Although the first five minutes of my grounded plane experience had been as mentioned, I was able to think positively and figured that at least there won’t be any disagreement over who gets the armrest. At that point, I was happy if I had half of my seat. I have to admit also, that this was the first time I was afraid to be flying in a plane. I wasn’t afraid of flying, crashing or having your balls bitten of by a shark after crash-landing into the ocean but the thought of the woman falling asleep and tilting her head toward my direction….
Other than those, the flight was alright; the food was not free, it was cold and expensive. I bought a 10 euro sandwich and a 4 euro beer which, once it hit my mouth, felt like a cum shot of an angelic-like creature (make your call; good or bad?). I was also glad to find out that the Bavarians took interest in what I did because more than once they pointed at me and said, what I think was, sweet things. I wasn’t happy because they were talking about me in a language I don’t want to understand but for the fact that they could see me under that girth.
Do I still enjoy flying as much as I did before? No.
HELLsinki - Reykjavik
Kello jysähti soimaan tänä aamuna yhtä pirteään tapaan kun kännykän kello nyt voi pirahtaa. Vaikka tällä hetkellä siitä varmuutta ei ollutkaan, tulisin olemaan hämmentävän tarkalleen 22 tunnin päästä lentokentällä, jonka nimestä hyppysellinen ruotsalaisia on varmasti kertonut ”oi joi kalle”-kalavitsejään (LAX). Eilen tuli hakattua pokeria, juotua kaljaa ja ajettua autolla; kaikki tosin laillisesti eikä edes yhtä aikaa. Peltihevosella miellyttävässä porukassa Helsinkiin.
Oudoksuttava mieltymykseni lentokenttiin oli laskenut ja tällä hetkellä mielessä jyskytti turhautuneisuus. Jopa mielenkiinto ohikulkijoiden taustatarinoiden väsäämiseen oli laskenut ja jestas mitä materiaalia eteeni tarjottiin. Rypäs suomenruotsalaisia yrittäjiä matkalla Reikäviikkiin (uskoakseni, tuo on korrekti kirjoitusasu Islannin kaupungille. En kuitenkaan muistanut onko se pääkaupunki vai ainoa kaupunki islannissa joten jääköön se mainitsematta. Heko heko. Aloita vahvalla vitsillä niin Abraham aikoinaan.) Mutta mitä voi odottaa maalta, josta McDonald’skin otti ja lähti; no suomenruotsalaisia yrittäjäturisteja tietenkin! Heidän ohella edestakaisin ramppaava minimoitu (8 hlöä) romanialaisperhe haitareineen (tämä ei ole edes liioittelua. Kolmella kahdeksesta oli haitarit olalla) ja kruununa kakun päällä n. 20 hlön ryhmä afrikkalaista alkuperää oleva tiimi ihmisiä joilla oli siniset Godfest-paidat. Tapahtuma oli ilmeisesti pidetty Suomen maaperällä. Vinksahtanutta väkeä oli enemmän kuin Marjamantujen sukujuhlissa, mutta kieltäydyin huvittamasta itseäni julkisella tirkistelyllä ja paloin halusta lentää kuin pukki konsanaan kauas kauas kauas.
Kone kohosi korkeuksiin. Suureksi onnekseni yksi jepen poppoon porukasta istui viereeni. Tämä mies oli myös tarjonnut minulle banaania lentokentällä. Koin että tuon kertominen olisi relevanttia, mutta nähtyäni teksin monitorin ruudulta mietiskelin erase toimintoa, mutta jos tuon napin käytön olisin joskus opetellut, ei näitä värssyjä syntyisi. Mielenkiintoista todeta, että kirjoitustyylini on adaptionut puhetapani. Sana-arkku aukesi melko pikaisesti lentokoneen päästyä riittävään korkeuteen ja mikä mainiointa vierustoverini tuntui olevan mukavaa juttuseuraan…. Hän tuskin kirjoittaa omassa blogissaan minusta samoin. Perus-liipa-laapojen jälkeen kuten mihin matkalla yms jälkeen, pääsimme keskusteluun tuosta sinisestä paidasta, joka hänellä oli päällään. En tiennyt mikä minuun oli tullut, paras selitys minkä keksin oli pre-jetlag, sillä mieleni reissasi vauhdilla joka ei tiennyt solidaariuden sointujen olevan kertosäkeen sävelpohja tulevalla turinatuokiolle, joka meni jokseenkin seuraavalla tavalla.
666: ”So you are quite the school book example of a Christian? How’s the big boss doing any way?”
(tässä kohdassa hän jopa nauroi lempeästi ja omakin äänenpainoni oli tuttavallisen mieto)
3: ”Thanks for asking. He is doing well. Are you a Christian also?”
(kysymys johon reissun ensimmäisenä kolmena päivänä törmäsin kahdesti. Tosin viime torstaina minulta tiedusteltiin mahdollista juutalaisuuttani, mutta se jääköön toistaiseksi. Tämä on myös se kohta, jossa draaman kannalta toisia sanoja olisi voinut käyttää, mutta hakkaamalla ei ilmeisesti meikäläisen suu soukennu ja sitä paitsi olen enemmänkin komiikan kuin draaman kannalla.)
666: ”Actually, I’m not. I’ve given up traditional religions some years ago. (tässä kohdassa meni vielä hyvin, mutta…). I think I’m kinda into Satanism these days.
(OBS! Kun kerrot vitsin, käytä humoristista äänen painoa tai muita eleitä varmistaaksesi että toinen osapuoli on tajunnut veikaroinnin.)
3: ”OK. (hän totesi todella Ann the man Smitty tyyliin hieman oudoksuen tätä ilmentymään minkä hänen luojansa oli hänen viereensä istuttanut.) Either you are joking with serious issues or then you are confused and lost. (Ja tässä tulee: ) Would you like to hear about God and our lord and savior Jesus Christ?”
(kyllä tähän oltiin tultu. Loppupeleissä olen positiivisen yllättynyt kuinka pystyin vastaamaan tähän kysymykseen niin nopeasti tavalla joka ei sanamuodollisesti ollut töykeä, mutta ei jättänyt epäselvyyksiä tulkinnaltaan. Todettakoon vielä, että olin valmis kuulemaan pitkästä aikaa Jeseliusken seikkailuista, jotka kuitenkin jäivät odottamaan seuraavaa Tyler Durdenia {fight club}.)
666: ”Well, why not? It’s like my shirt says; ’straight but curious’, so fire away.”
Tuossa dialogissa symboloin itseäni petomerkein ja häntä numerolla kolme, koska se on vastaus kristinuskomatematiikan kysymykseen ”moneenko osaan jumalan voi jakaa?”. Lisätään vielä, että ’suora mutta utelias’ vastaukseni jälkeen Kolmosmies epäili molempien matkan päätöksen olevan parempi, jos katsoisimme eri elokuvat omista viihdekeskuksistamme. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja mainittakoon että ”Little Miss Sunshine” on todella hyvä ja viihdyttävä elokuva.
Oudoksuttava mieltymykseni lentokenttiin oli laskenut ja tällä hetkellä mielessä jyskytti turhautuneisuus. Jopa mielenkiinto ohikulkijoiden taustatarinoiden väsäämiseen oli laskenut ja jestas mitä materiaalia eteeni tarjottiin. Rypäs suomenruotsalaisia yrittäjiä matkalla Reikäviikkiin (uskoakseni, tuo on korrekti kirjoitusasu Islannin kaupungille. En kuitenkaan muistanut onko se pääkaupunki vai ainoa kaupunki islannissa joten jääköön se mainitsematta. Heko heko. Aloita vahvalla vitsillä niin Abraham aikoinaan.) Mutta mitä voi odottaa maalta, josta McDonald’skin otti ja lähti; no suomenruotsalaisia yrittäjäturisteja tietenkin! Heidän ohella edestakaisin ramppaava minimoitu (8 hlöä) romanialaisperhe haitareineen (tämä ei ole edes liioittelua. Kolmella kahdeksesta oli haitarit olalla) ja kruununa kakun päällä n. 20 hlön ryhmä afrikkalaista alkuperää oleva tiimi ihmisiä joilla oli siniset Godfest-paidat. Tapahtuma oli ilmeisesti pidetty Suomen maaperällä. Vinksahtanutta väkeä oli enemmän kuin Marjamantujen sukujuhlissa, mutta kieltäydyin huvittamasta itseäni julkisella tirkistelyllä ja paloin halusta lentää kuin pukki konsanaan kauas kauas kauas.
Kone kohosi korkeuksiin. Suureksi onnekseni yksi jepen poppoon porukasta istui viereeni. Tämä mies oli myös tarjonnut minulle banaania lentokentällä. Koin että tuon kertominen olisi relevanttia, mutta nähtyäni teksin monitorin ruudulta mietiskelin erase toimintoa, mutta jos tuon napin käytön olisin joskus opetellut, ei näitä värssyjä syntyisi. Mielenkiintoista todeta, että kirjoitustyylini on adaptionut puhetapani. Sana-arkku aukesi melko pikaisesti lentokoneen päästyä riittävään korkeuteen ja mikä mainiointa vierustoverini tuntui olevan mukavaa juttuseuraan…. Hän tuskin kirjoittaa omassa blogissaan minusta samoin. Perus-liipa-laapojen jälkeen kuten mihin matkalla yms jälkeen, pääsimme keskusteluun tuosta sinisestä paidasta, joka hänellä oli päällään. En tiennyt mikä minuun oli tullut, paras selitys minkä keksin oli pre-jetlag, sillä mieleni reissasi vauhdilla joka ei tiennyt solidaariuden sointujen olevan kertosäkeen sävelpohja tulevalla turinatuokiolle, joka meni jokseenkin seuraavalla tavalla.
666: ”So you are quite the school book example of a Christian? How’s the big boss doing any way?”
(tässä kohdassa hän jopa nauroi lempeästi ja omakin äänenpainoni oli tuttavallisen mieto)
3: ”Thanks for asking. He is doing well. Are you a Christian also?”
(kysymys johon reissun ensimmäisenä kolmena päivänä törmäsin kahdesti. Tosin viime torstaina minulta tiedusteltiin mahdollista juutalaisuuttani, mutta se jääköön toistaiseksi. Tämä on myös se kohta, jossa draaman kannalta toisia sanoja olisi voinut käyttää, mutta hakkaamalla ei ilmeisesti meikäläisen suu soukennu ja sitä paitsi olen enemmänkin komiikan kuin draaman kannalla.)
666: ”Actually, I’m not. I’ve given up traditional religions some years ago. (tässä kohdassa meni vielä hyvin, mutta…). I think I’m kinda into Satanism these days.
(OBS! Kun kerrot vitsin, käytä humoristista äänen painoa tai muita eleitä varmistaaksesi että toinen osapuoli on tajunnut veikaroinnin.)
3: ”OK. (hän totesi todella Ann the man Smitty tyyliin hieman oudoksuen tätä ilmentymään minkä hänen luojansa oli hänen viereensä istuttanut.) Either you are joking with serious issues or then you are confused and lost. (Ja tässä tulee: ) Would you like to hear about God and our lord and savior Jesus Christ?”
(kyllä tähän oltiin tultu. Loppupeleissä olen positiivisen yllättynyt kuinka pystyin vastaamaan tähän kysymykseen niin nopeasti tavalla joka ei sanamuodollisesti ollut töykeä, mutta ei jättänyt epäselvyyksiä tulkinnaltaan. Todettakoon vielä, että olin valmis kuulemaan pitkästä aikaa Jeseliusken seikkailuista, jotka kuitenkin jäivät odottamaan seuraavaa Tyler Durdenia {fight club}.)
666: ”Well, why not? It’s like my shirt says; ’straight but curious’, so fire away.”
Tuossa dialogissa symboloin itseäni petomerkein ja häntä numerolla kolme, koska se on vastaus kristinuskomatematiikan kysymykseen ”moneenko osaan jumalan voi jakaa?”. Lisätään vielä, että ’suora mutta utelias’ vastaukseni jälkeen Kolmosmies epäili molempien matkan päätöksen olevan parempi, jos katsoisimme eri elokuvat omista viihdekeskuksistamme. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja mainittakoon että ”Little Miss Sunshine” on todella hyvä ja viihdyttävä elokuva.
Intro
Hälsingar till turvenuijat! Laittoman railakas arkku verbaalista pilttipurtavaa aukeaa jälleen varsin veikeissä merkeissä. Oletettavasti molemmat teistä lukijoista tuntevat minut ja tietävät tilanteeni elämän hammasrattaille. Korjaan kuitenkin väärinkäsityksenne ilmoittamalla nykyisen sijaintini olevan Tyynen valtameren ”Tuhkimon” povi, geograafisella kielellään Ensenada, kaupunki Meksikon kalifornian niemimaalla. Miten tänne pääsin ja miten täällä on pööpöilty tulevat kaikkine sateenkaaren värein kuvittamaan tätä vyörytystä. Jos sais kerran reissullansa…
Hello birdies! Since the other one of my friends who is reading this is not fluent/mentally deranged enough to fully comprehend the derogatory way of my native language of Finnish, I will be posting letters from my Iwo Jima, The Cinderella of the Pacific Ocean, the one and the only city of Ensenada of the state of Baja California (Norte {not used}) of the ever-so vivid Mexico! Stick around and don’t believe anything you wouldn’t believe in any case.
- Gonzo T. Témores
Hello birdies! Since the other one of my friends who is reading this is not fluent/mentally deranged enough to fully comprehend the derogatory way of my native language of Finnish, I will be posting letters from my Iwo Jima, The Cinderella of the Pacific Ocean, the one and the only city of Ensenada of the state of Baja California (Norte {not used}) of the ever-so vivid Mexico! Stick around and don’t believe anything you wouldn’t believe in any case.
- Gonzo T. Témores
Tilaa:
Kommentit (Atom)