Ja takaisin kieleen joka on saavuttanut suuren suosion niin hyvässä kuin pahassa kanssakärsijöidemme keskuudessa. Tosin mainittakoon se, että ”pippeli” sanan sijamuotoihin taivutus kuluttaa käden käänteessä (vai käydessä) helpon pari tuntisen ateriointitauon. Tarantinoa en hyväksynyt jälkitarkastamaan tätä blogia, joten jatketaan siitä mihin jäätiin. Tosin nyt mainittavat tapahtumat ottivat paikkansa elävästä historiasta kaksi viikkoa sitten ja kuten tiedämme aika kultaa muistot. Mietin vain, että saisiko nämä kirjoituksen arvon arvaamattoman jos odottaisin 60-80 vuotta ja sitten vasta kirjottaisin. Lukijan pitäisi kyllä olla hörhömpi kuin huuhkajan, jos ottaisi todesta tekstiä jonka tapahtumat ovat noinkin vanhoja ja pelkkään miesmuistiin olisi luottaminen… Anyway, Amerikan Yhdysvallat Seattle tarkemmin.
Seattlehan on tai oli kuuluisa siitä, että se pilasi lähes kaiken mikä musiikissa oli joskus kadehdittavaa. Ei vaan, onhan Black Hole Sun kipaleessa yks tai kaks hyvää sointua. Olin erittäin tyyttväinen selvittyäni lennolta, mutta McDonald’s ja Burger King –ravintoloiden määrä lentokentällä oli lievä pettymys. Lento Seattlesta ”Loheen” oli tylsä vaikkakin jälleen kerran minun välittömässä läheisyydessä oli saksalaisverta.
LA-la-ländissä minua oli vastassa aina yhtä kaunis, ihana, viisas, iloinen, pirteä, kohtelias ja valovoimainen vallottajani, joka tuntemattomasta syystä edelleen huolii minut vierelleen. En ollut nukkunut (aikaisemmin mainituista syistä) lentojeni aikana ollenkaan, joten vartaloni oli täysin Suomen ajassa josta minua muistutti hyvä ja läheinen ystäväni aamujökötys. Ensimmäisen lämpimän aterian yli 30 tuntiin tarjosi Carl’s Jr. Terve mitä jöötiä! Ensimmäinen haukkaus syleili makunystyröitäni, lähettäen hieman liian aikasin nielaistun palan kohti vatsapötsiä (joka muuten alkaa näyttää siltä miltä se näyttäisi, jos olisin käynyt Las Vegasissa häämatkalla, jonne kyllä on aikomus lähitulevaisuudessa. Siis Vegasiin, ei naimisiin) sivellen mahalaukkuni ulkoreunat samettiselta tuntuvalta rasvalla, pekonilla, pihvillä, juustolla ja kananmunalla.
Yö tuli vietettyä hotellissa Samuel L. Jacksonin Pulp Fiction roolihahmon tunnetuksi tehdyssä Inglewoodin kaupunginosassa, joka ei nyt ihan sitä ykkösmestaa ole lapsiperheiden kasvatukselle. Unta tuli otettua semmonen 2x2h erätaukoja lukuunottamatta. Noh, mutta tulipahan sitä muiden aktiviteettien ohella ainakin katsottua korealaista saippusarjaa tai sit-comia; tuosta ei ole ihan varmuutta.
Rantareitti San Diegoon oli miellyttävä kokemus. Jokainen pikkukaupunki tuon reitin varrella huhkui rentoutta, hymyä ja aurinkoista pirteyttä samoin kuin itse iso-SD (joka toisella kokeilu kerralla osoittautui hanurihumppadiskoksi, tästä tosin lisää myöhemmin). Jet lag alkoi painaa tosi vahvasti tässä vaiheessa varsinkin kun piti mennä vielä ostostarpeita (ei tosin omiani) täyttämään. Unensekainen surreaali tunne alkoi vallata tajuntani. Siirryimme yhä lähemmäs kohti rajaa vaaleus alkoi vastaantulijoissa kaikota. Elämäni Aurinko tiedotti, että tässä osassa SD:tä harvemmin on kaukaasialaiset pyörii ja jos niin käy niin ne niitä jotka ovat kiintyneet matkailuautoihin ja –vaunuihin ehkä enemmän kuin pitäisi. Jääräpäinen tokkurani ei uskonut tätä, mutta juuri kun tiedote oli tullut perille vastaan tuli takatukkaliehuen ja turhapuromaisesti hymyillen melkosen selvä tapaus juuri kuvatusta sosiaaliluokasta. Voi kun niin toivoin, että hänen paitaansa olisi koristanut ”Proud to be american” teksti, mutta jouduin tyytymään siihen seuraavaksi parhaaseen: ”Jesus Christ is the Lord, not a swear word”.
Autolla ajettaessa San Diegosta Tijuanaan noin joka neljäs tai viides auto pysäytetään tullissa. Muuten, kuten meidänkin kohdalla tällä kertaa, autot mennä posottaa USAsta Meksikoon kuin raja olisi ilmainen toll booth. Vaikka rajan ylitys ei tarvinnut paperin pläräämistä saati auton pysähtymistä, infrastuktuuri ilmaisi hyvin selkeästi maiden välisen eron. Kyseinen Tijuanan osa, joka ”ottaa vastaan” rajanylittäjät on melko lähellä sitä paskaisinta päätä. Syy on kuitenkin melko selkeä; vippaskonstein ”maahan vapaiden ja kotiin rohkeiden” halajavat henkilöt ryhmittäytyvät tähän kaupunginosaan ja kun rajan ylitys ei onnistu aletaan ylittään oman tajunnan rajoja, joka ilmeisesti antaa jonkun pakottavan tarpeen heitellä kenkäpareja sähkölangoille.
Tijuanitasta oli noin tunteroisen matka tulevaan majapaikkaani Ensenadaan ja ilmeisesti paikalle saavuttuani olin käynyt paikallisessa Wal-Martissa (joka näytti samalta kuin Lielahden Lidl 6 vuotta sitten), tavannut kälyn ja tämän charmantin pojan vesselin Pablon ja nostanut rahaa jonka arvon ei ole vieläkään päässyt osaksi tajuntaani. Heräsin torstaina 5. Elokuuta 2010 klo 6.07 paikallista aikaa Tyynen valtameren rannalta Meksikon Lahdesa eli Ensenadan viehättävästä kaupungista ja olin valmis tulevaan tykitykseen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti