Kuolakaukalon tarpeessa?

Nyt jos koskaan on oivallinen hetki (oivallinen hetki oli jo pari viikkoo sitten, jolloin puollustuksekseni sanon aloittaneeni tämän blogin) heittää ajatuspennini jorpakkoon ja ottaa esiin asia, jota olen kartoittanut (harrastus, jota en aio lopettaakaan) tajunnan paluun ensiaskelista lähtien. Kyseinen villitys on paikallinen siunautuma, jota jopa halveksuvasti voisi kuvailla naiskauneudeksi. Halveksuva siinä mielessä, kuten universumikin sen jo tietää, tämän ihanuuden olevan enemmänkin silmiähivelevän vilpittömyyden suuressa määrin turmiolliseksi tekevää loistoa, jota se herttaisempi sukupuoli edustaa. Hetki on mitä oivallisin todeta, että olen viimeisen päälle lääpälläni omaan predatoriini ja havainnot, joita esittelen ovat pelkiltään vastaavia ihannointeja jotka a-seksuaalit taidepröytäilijähanut vuodattavat viinilasien varsia hivellen. (Vakuuttelenko itseäni vai teitä *enter hymäri*). Taas on oiva paikka latoa tahattomia loukkauksia, joten muistetaampa vielä kerran ettei kaikkea lukemaanne kannata ottaa niin tosissaan ja jos on tullut turvottu pikkuisen niin aina voi todeta:”Ei, en ole raskaana. Söin vähän liikaa ja nyt olen läski.”
Tulkinnoista ja ymmärryksestä riippumatta, en missään nimessä halaja pahaa sanoa kotimantujeni viehättävistä ja hurmaavista hamehelmoista. Päinvastoin, ihmettelen vain mistä he joka-aamuiset greippinsä hankkivat. Tosin, eipä suomalainen jantturikaan juuri hymyn virnettä päästä, ainakaan tajullisessa tilassa. Mutta täällä se vaan on niin, että kun portista opinahjon sisämaalle (tiedoksi, että campus koostuu sekä high schoolista että univeristysä) astuu silmärähmä kaikkoaa, hymy herkistyy Ja huhhuh! Onhan siinä taasen sillitynnyreitä! Tosin, noihin päniköihin meikäläisen kaltainen vipattaja tarvisi avaruusaikaisen kalastusluvan. Lupahan tulisi hakea joltain ihmeen maailman piirinhallinnon siveellisen kalastuksen kuvernööriltä (vai mikä ikinä nyt niitä puljuja johtaa), ja tiettäväkseni niitä ei myönnetä todellisuudessa mitenkään, helpompaa olisi pyörättää kelloja. Eipä tuo niin harmita; koomiseksi se kumminkin menisi, jos mahdollisuuteni vieheen upottamiseen olisi tarjoutunut. Pilkkimiseni, ja nyt ei puhuta humalassa nuokkumisesta, olisi oleva effort in futility tai etynomologisesti tarkemmin ilmaistuna esfuerzo inútil, koska eihän pilkkiongella saa pyydystettyä perhovavalla naarattavia loimuja! Sama kai se olisi ollut mennä metsän kuningas otsomaiseen tyyliin kouraotteella läimimään lohia rannalle, mutta auta armias jos sen tekisi! Jo se pieni pilkahdus iiriksessä tai itsensä-keräämis-niiskaisu olisi havaittu, eksaminoitu ja konkretisoitu ja sehän olisi tarkoittanut tämän vessemisserin ”ennenaikaista” (huomaa heittomerkit) kutsua selältään nautittavalle loppuruumiillisuuden käsittävälle porkkana-aterialle. Voihan tuolle nauraa, mutta vitsi se ei ole. Tiedettävästi, en ole paras henkilö niiden tilanteiden hahmottamisessa, jossa pitäisi tajuta ”ei” einä ennen kuin se ei käy toteen nonverbaalisesti. Jokin kuitenkin - liekö todellisuuden hämärtymisen puute - saa minut päivittäin jättämään vastaamatta vasemmalla olkapäälläni huutavan pimeän puoleni kutsuun joten puren huulta, potkaisen toista jalkaa, tyydyn osaani ja työnnän virstanpylvään sisäänpäin. Yllättävän vaivatonta! Tuleeko tämä turrutettu tunne kapinoimaan kahta, tai jopa expontentiaalisesti, kauheammin tulevaisuudessa. Noh, se tulisi olemaan ajankohtaista noin 15 minuutin päästä, jolloin olisin oleva jälleen muutaman aivosolun köyhempi!
Aina välillä mieleni täyttyy ajatuksesta; kuinka läpinäkyvää näiden aurinkolasien pitäminen katoksellisessa cafeteriassa on, mutta toistaiseksi havannoijat ovat vastanneet naamioituneihin vaklauluihin hymyin, joka vastavuoroisesti on kiihdyttänyt tutkan pyörimistä (ja verenkiertoa). Minkäs sitä itselleen mahtaa varsinkin kun oma henkilökohtainen suosikki ominaisuus naisessa on täällä niin eksessiivisen yliampuvan ihannoitavaa; kyse on hiuksista. Nämä pitkät, paksut, tummat, kiiltävä, sileät, aaltoilevat, tuuheat ja tuoksuvat pääulokekauneustäydentäjät saavat tämän tallustajan cabezan yrittämään pöllömäisiä nikamaraakkia ja kun se vielä täydennetään kurvaajilla niin kahden tunnin ruokatauon aikana on ihan viisasta pysytellä istuma-asennossa pöydän ääressä alavartalo visusti visuaalimattomana.
Tämä pätkä, joka jääköön tällä erää viimeiseksi voihkailuksi olkoon hieno tosielämän tapahtuma. Tämä tapahtui opiskelutaipaleen alussa, joten uutuuden viehätys on luonnollinen osa vaikka se jälkiviisautta onkin. Tunti alkoi ja viereeni posahti tuntematon ilmestys. Esittelimme toisemme ja kun hänen hento äänensä avautui paljasten norsunluuhampaat kiiltävänä, oli moukarin kuti tajunnan takana pseudotodellisuutta. Nimen ja kansalaisuuteni kerrottuani hänen katseensa kirkasui; nämä sirrisilmät hohtivat enkelten valoa, mutta osittain myös tiettyä melankoliaa ja jos tämä ei riittänyt niin hänen ainoa suomenkielinen lause oli ”rakastan sinua”…. Nämä pisteet kuvastakoon sitä kuvainnollista kahvia jota en juonut, mutta joka kuitenkin löysi tiensä kurkuista siihen väärään. Hän kuitenkin pelasti tilanteen, jopa nollasi voisi sanoa, ilmoittamalla tykästyksestään The Rasmus orkesteriin. Jos vaihdetaan konteksia ja kuvitellaan sama tilanne toisenlaisessa miljöössä, tätä voitaisiin verrata juuri-kukkineen ruusun nuuhkaisuun samalla kun siellä majaileva ampiainen päästäisi ilmoille aimo pamauksen pyllyilmaa ja kakkapartikkeleja.