Aikataulun altistamana ja laiskuuden latistamana on inpiraatihuoneen ovet pysyneet säpissä harmittavasti. Kyllähän tuota tekstiä on suollettu, mutta niistä ovat päässeet nauttimaan lähinnä paikallisen koululaitoksen pätevyyden ja elokuvaharrastajien rajamailla majailevat rohvessoorit. Ajattelin nyt rikkoa perinteistä tarinankerrontaani ja tehdä hippuruisen kielikuvamontaasiin ehkä arvokkaimmasta omaisuudestani; passistani. Tarkoitusperäisesti tämä vihkonenhan on se, joka suo poistumiseni tästä maasta; mahdollisuus jonka vuoksi naapurusto riskaa hengenraikastimensa. Palaamme ajassa taaksepäin hetkeen, jolloin 3. päivä käynnistyi ja tarkoituksena oli käydä ensikertaa vierailulla paikassa, jonka pohojanmaalaaseet keräävät kolehdin ja käyttävät rahat ammuspanssaroituihin sliivisköihin.
Ihohuokoset oli taas tehnyt tehtävänsä ja valuttaneet mitä suurempia lasteja ureasukulaista AKA pissan veljeä AKA nesteseksiä (HUOM. Nimityksen toteen käyminen vaatiii lavaperformanssia ja auliita light-kenkiä) ja niin olivat taaseen meikäläisen vaatekerrat smutsigoita. Olihan se mukava pistää ketunhäntä kainalokuoppaan ja lähteä lykkimään kohti taloa, josta nyttemin olen saanut legendaarisen lupauksen ”mi casa, su casa” -tyyliin. ”Tervehdys pöytään. Voiksmä pestä mun pyykit täällä?” Palturipuhetta; olenhan hyvä käytöksinen ja kuten entinen asustuskumppanini sanoin ”hyvä lapsien ja vanhempien naisten kanssa”. James Potkukelkan sanoin: Asiaan! Koneeseen lykättiin siis yhtä sun toista rompetta ja kapsvensseliä. En tiedä kuitenkaan oliko se pesuaine, huuhteluaine vai jokin kuivausrummun mekanismi, joka sai vaatteisiini pikantin tortilla tuoksun. Samana iltana oli tarkoitus lähteä Tijuanitan vanha keskusta valaisemaan vaalealla iholla ja tiedusteltuani mahdollisia yllätyspäähänpistoja ensembleltäni, passin mukaanottaminen oli suositeltavaa. Yllätyksekseni huomasin että passinipa löytyikin jo nyt päälleni laittamien pestyjen housujen reisitaskusta. Dementian pelko käväisi mielessä; ”missä vaiheessa minä sen tänne ehdin sujauttaa” (enter coitus-related joke), ajattelin ja kurotin kohti taskua. Löysin passini, joka oli kokenut kovat kyydit niin pesu- kuin kuivausrummussa. Jännäjoonas alkoi puksuttaa suolistosta kohti suurta suuaukkoa; enhän ollut vielä käynyt rekisteröitymässä maahanmuuttovirastolla ja viisumini sekä ESTA-leimani olivat erittäin kyseenalaisessa kunnossa. Selkokielellä ilmaistuna (mikä näissä teksteissä on armopala): Pisti pikkusen vituttaan.
Suurilta osin pelko osoittautui turha. Siis pelkäsin joutuvani kamppailemaan meksikolaisen byrokration kourissa uutta passi metsästäen ja jo Suomen päässä Meksikon lähetystön kanssa toimiminen oli ruusuilla tanssimista. Ainoastaan näitä ruusuja ei oltu vielä poimittu, ne kasvoivat yhä villeinä ja ampiaiset tai mehiläiset tai jotkut muut lentävät jutut, jotka eivät saaneet minun kiinnostusta heräämään yläasteen biologian tunneilla, ramppasivat näissä kukinnoissa kuin David Duchovy bordellissa. Kuitenkin virastoon päästyäni, virkailija katsoi tekstiä, putsasi lasinsa ja katsoi uudestaan todeten tyyliin: ”No, joo.” Ja niin hän lämäsi leimat läpyskään ja olin varmistanut laillisen oleskelun paikassa, jossa laillinen oleskelu on yhtä kuin…
Ongelmani ei siis ollut Meksikon viranomaiset, eikä ne laukaisseet tarvetta tai tarvittavaa huvitusta ansaitakseen kokonaisen blogimaininnan. Vedettäköön tähän kohtaan raja, jonka jälkimmäinen puolisko omistettaisiin amerikkalaiselle national securitylle ja heidän ihaniin tulliviranomaisiin. Nopeasti laskettuna olen ylittänyt rajan meksikosta USAan nyt 7 kertaa ja jokainen kerta kun sen olen tehnyt autoa kuljettaen tai kyytiläisenä ollen, on komplikaatioiden määrä kasvanut, vaikkakin passi on ollut sama märästä-kuivatettu asiakirja, asianmukaisilla tosin suttuisilla leimoilla.
Pari ensimmäistä kertaa sujui kulmat kurttuisin katsein ja varmistuskysymyksin, joka on se vakio: ”Milloin ja minne ländäsit?” Itse pidän vastaustani varsin huvittavana, ottaen huomioon että kysymykset tehdään meksikon rajalla. Laskeuduin siis Seattleen, joka tuntuu aiheuttavan vielä suuremman kurtun. Ensimmäinen hiki-pisara-persvaossa kerta oli kun meidän sekalainen seurueemme otti suunnaksi Los Angelesin. Meitä oli 6 ja rajalla vastassa oli häijyn häveliään näkoinen naistullivirkailija, jonka paljaita käsivarsia koristi isot skorppiooni tatuoinnit, joiden laatu oli samaan jota suomalaiset vankien ihoja koristavat teokset olivat 70- ja 80-luvuilla. En haluan mainita nimeltä, sitä henkilöä jota hänen ulkoinen olemuksensa muistutti, mutta sanottakoon että Professional selling kurssin opetukset palasivat läheisesti mieleen *a-wink wink*. Hän piti passiani kädessä ja tuijotti sivua, jolla leima näkyi parhaiten. Muste oli levinnyt ja leimaa löytyi, ja löytyy edelleen, varmaan viideltä eri sivulta. Hän kysyi edellemairittelevan kysymyksen. Hän ilmoitti, myös selkeästä että hän voisi hyvin pistää minut jonoon, joka oli tarkoitettu uusille maahansaapujille, joka kestäisi - ottaen huomioon meksikolaisten määrän -vitun kauan. Hän kuitenkin päästi meidät menemään, mikä oli essentiaalinen edellytys ehtimisellemme LA-hotellimme check-inniin.
Toinen kerta toista kauhiampi. Ja by the way, tässä tulee vain nämä kolme komeinta. Jätän ne tylsemmät väliin. Yhtenä yllätyksenä, jonka minulle oli järjestetty armahani toimesta, oli suosikkikoomikkoni Jim Jefferiesin keikka Solana Beachillä, joka sijaitsee San Diego Countyssa. Rajalla vastassa oli jälleen tomera täti, joka ennen ensikontaktia vaikutti henkilöltä, joka ei olisi täysipäinen takakiree ämmä. Noh, toisin kävi. Hän katseli läpi passini sivuja tovin, jonka jälkeen hän ilmoitti ettei löydä jotain lomaketta, joka hänen mielestään uupui sivuilta. Kiinnostuksen kohteena ei niinkään ollut suttuinen leimani vaan tarpeeton lipuke tai lomake. Globalisoituneessa maailmassa, jossa Yhdysvallat ovat - ainakin vielä - se suurmahti, on jopa yleissivistävää tietää oma asemansa sinne suuntaan matkatessa. Suomi kuuluu maihin, joilla on VIISUMIVAPAUS USAhan matkatessa. Eikö vain Jouni ja Jopi? (uskoakseni, jotain tapahtui tässä hetki sitten tehden tästä tiedosta vanhentuneempaa, mutta pläh). Tämä erittäin vihamieliseksi käyvä nainen ei kuitenkaan hyväksynyt tätä faktaa, mutta onneksi hän kuitenkin pyysi kolleegansa (AKA tullimiehen, hahaa sovinismia!) paikalle, joka selvitti tilanteen meidän edukseen. Pystyin tuntemaan naisen raivon, koska hänellä oli selvä aikomus olla päästämättä meitä ”sisään”. Viimeisen kruunun omalle turhautumiselleen hän antoi ultimaatissa kommentissaan, joka muiden virkailijoiden suusta kuuluu tapaan: ”Welcome to the United States.” Hänen versionsa however oli: ”I wouldn’t have let you guys go.” Näin suuren auktoriteetin edessä jopa oma henkilökohtainen sensuurisuutari ottaa vallan ja onnekseni hän sai voluumitasoni naisvirkailijan ulottumattomiin tokaistessani vastauksen hänen mielestäni asiattomaan kommenttiin: ”Well, I’m glad somebody knows your job better than you do.” Lulander ajajan paikalla kuuli tämä ja näki parhaimmaksemme poistui paikalta nopeasti, muttei epäilyttävän nopeasti.
Jim Jefferies oli loistava ja mainostuksen sanana hänen uusi ”Alcoholocaust” DVDnsä, joka kattoi suuremman osan myös tuon tapahtuman sisällöstä, ilmestyy marraskuun alussa ja on nähtävissä monilla laittomilla sivustoilla. Keikan, kolmen kaljan ja kahden viskin jälkeen, oli huomattavasti pelottomampi olo ajella kohti kotia, mutta tuon sepitetyn kertomuksen joudun jättämään kanssaolijani toiveesta kirjoittamatta. Mainittakoon kuitenkin, että sotasopassa pällistelevää partiojantteria on kerrassaan kiintoisaa tuijottaa öögasta öögaan tattimehun tirskahtaessa.
Suuret tekopyhät pahoittelut näin pitkän postauksen tekemisestä (jo tässä vaiheessa) ottaen huomioon kuinka tylsää antia tämä on. Kaikesta huolimatta, siirrytään ajassa eteenpäin 15. päivään kohta muistoksi jäävää syyskuuta. Itsenäisyyspäivän vietto oli tarkoitus pienelle perhekokoontumiselle, tosin San Diegossa. Matkaseurue koostui ”perheestäni” ja minusta. Raja, joka tällä kerralla ylitettäisiin oli Tecaten kaupungissa. Ylityspiste oli huomattavasti pienempi ja action oli minimissään kuten myös rajan ylittäjät, sillä tätä rajaa ei ole järkeä ylittää jalkaisin. Toisella puolella oli suuri vuoristoalue, jota voi ihailla Babel-elokuvassa, kohtauksessa jossa taloudenhoitajan auto kärähtää keskellä yötä. Olimme rajalle, jutellen mukavia virkailijoiden kanssa jolloin kuulin kumppanini siskon 6-vuotiaan pojan sanovan ensimmäiset englannin kieliset sanat: ”Gimme a dollar.” Kaiken lisäksi sanaparren kohde oli amerikkalainen tullivirkailija ja Pablo, joka on pojan nimi, koristi lausettaan ojentaen käden auton ikkunasta. ”Jahas, että sitä tullaan amerikkaan ja ekat sanat mitä poika puhuu on kerjäämisen ABC?”. Tosin kun Pyhässä Dillen rajavartion parissa, nämä virkailijat nauroivat. Harmittavasti, tämä oli myös ensimmäinen kerta kun passini ei suonut minulle oikeutta ylitykseen ilman lisätarkastusta. Perheen pää sanoin humoristisesti espanjaksi; ”Se on kyllä viimenen reissu, minkä Teukka tekee meitin kanssa; Hän on jumaliste vihreäsilmäinen blondi. Jos jotain niin, hänen läsnäolonsa tulisi edistää meidän ylitystä.” Noh, kävi kun kävi, mutta onneksi lisätarkastus vei alla 10 minuuttia eikä edes vaatinut minulta poistumista autosta. Kiva kun kärsitte.
torstai 30. syyskuuta 2010
maanantai 13. syyskuuta 2010
Surfin' Bird!
Ahh, surfing: The sport of the douche bags. Not really. Would you look at me; the first sentence and I’m already on the war path. In all seriousness tho’ this entry will be about surfing and altho’ I’ve received criticism of the language choice, I cannot justify myself the fact that I’ve giving this blog a bilingual name and written only one single posting in English. Furthermore, the illegalities described with utmost correct details are just a fiction of my imagination and this story is the combination of two separate occasions which took place already in mid-August. But then again, what separates the fact from fiction. Isn’t it merely our own perception? Anyhow, this is the closest I’ve been to doing anything remotely related to sports-like conduct and I have prepared myself for the rap upon my arrival to wherever that might be. I promise to come up with a clever answer to your inquiries of the due date of my baby. Oh the joy of writing introductions!
It’s a peculiar thing; the line between love and hate. And the fact how it comes alive while lying in bed. On my right I had the thing I hated the most and on the left the thing I love the most and shouldn’t it be the bastard on the right to open up its mouth: Alarm clock, people! It was the earliest I had woken up since beating the jet lag: 8.00! I was instructed by our very own German officer (luv ya!) to be at the bus stop next to my house because a 60-something year-old American surfing teacher AKA “the coach” was coming to pick me up. The car was easy to spot. It was the only one with 8 surfboards on top of it. Coach and I weren’t the only ones occupying the vehicle. Coach’s friend David was also coming with as well as his dog Angel. Angelic-like behaviorism was not included regardless of the name and it could not come to terms of the fact that I was to be seated with him in the backseat. To make matters worse, it (I’m calling dogs “it” especially here because mostly they are slobbering, disease-ridden strays who stink worse than the releasing of your bowel after a night of tequila and tacos). We headed to the communal house of the other exchange students and headed to the beach. As it was omitted by an accident and my methods are against revising the text, I shall inform you dearest that coach was sailing the beer-rivers even before I stepped into the car. When asked, David blatantly responded: “The coach runs on beer”. After the first 20 minutes on the beach (and after seeing how excruciating it was to put on the wet suit), David named me “Coach Jr.”.
Picture the sun blasting at its peak, wind flying the sand everywhere and then put yourself in the position of putting on an extremely tight wetsuit. Fun fun fun! After a quick dry lesson of “lie on your board, paddle paddle paddle, jump up”, I felt confident enough to hit the waves. Over my shoulder I saw buzzed Coach congratulating the girls, after successful, in ways which made one of them skip the second time of surfing. I, on the other hand, wasn’t getting the hang of it but since my arrogance is so overwhelming, I will give a tip for people who are about to or going to pop their surfing cherries: Timing is everything! No matter how hard you paddle, you need to catch the wave at a right time. No matter how many years in the circus you’ve spent as a Russian acrobat while you mom was the bearded elephant, you gotta know when to hop on the board. The action themselves don’t require much. I mean, Matthew McCona-Hey-hey-bye-bye-we’ve-had-enough-of-you could do and so can you!
Surfing is the equivalent of the skateboarding and the snowboarding cultures, neither of which I’m a part of. Therefore, I did not have an orgasm while surfing (I’ve had several boners while playing the G but that’s just me and beer talking). Safe to say, I won’t be spending my money on trips to sandy beaches with 10-foot waves. Rationally, the scale is not in balance; the amount of work one has to put in to catch a single good wave. To me, it’s not the worth the trouble. What I’m pointing out is not a hatred or even dislike towards the activity, I would do it again! My opinion of surfing is the same as my opinion on threesomes; it’s a change to your routines and considerably fun and, if offered, I probably wouldn’t decline, but at the end of the day you don’t feel greater satisfaction. For me the best part about surfing was going inside your wetsuit. I already addressed the matter of putting it on, so let your mind work and figure out what I mean by that. It truly is a sensational feeling of warmth and relaxation after your man-extension, pushed up against you own thigh as you’d be doing a remake of Saturday Night Fever, cannons out the 4 beers you consumed while putting the damn ski-jumper outfit on. Although, there are risk and let me warn you: Going sissy (the act of lying in shallow water on your back and peeing. Can be performed in public pools, lakes or oceans etc.) should be executed with your feet facing the shore and your head out to the sea. If you still wonder why, allow me to elaborate. So there was I laying (sex on fire, oooh!), going sissy and looking out at my friends with 60 year-old hands on their asses when a 4-times bigger than a normal wave moved towards me and before I realized what would be the outcome, I could feel the warmth, of what once occupied my pelvis area, on my own face. Surf’s up!
We decided to call it a day and I was left alone with David and Coach again. Now, Coach’s step weren’t as accurate as they had been at nine o’clock after 3 beers and I was sure that David was gonna take the wheel. Did it happen? No. Luckily, I wasn’t worried. Why? Before entering the vehicle, I pondered my chances of having yet another one of the sweet sweet Pacifico beers with lemon and salt, to which Coach replied: “Fucking A, holmes!” and handed me the liquid encouragement I needed. The only promise I had to make was not to drink at intersection as it is ILLEGAL TO HAVE AN OPEN CONTAINER OF AN ALCOHOLIC BEVERAGE in a moving car. “Quite amazing that something as such is illegal in Mexico”, might be someone’s thoughts but they do have laws here. A lot less, though.
On the way back to my wonderland, we engaged in a nice conversation. Coach inquired me of who of the exchange students is doing who (or as he put it “getting all sexy sexy”). I also learned nice facts about bars; one of them which gave you free shots of tequila after which you’d wake up on the street with, if you’re lucky, your underwear on. Can’t wait to go there; free tequila!
It’s a peculiar thing; the line between love and hate. And the fact how it comes alive while lying in bed. On my right I had the thing I hated the most and on the left the thing I love the most and shouldn’t it be the bastard on the right to open up its mouth: Alarm clock, people! It was the earliest I had woken up since beating the jet lag: 8.00! I was instructed by our very own German officer (luv ya!) to be at the bus stop next to my house because a 60-something year-old American surfing teacher AKA “the coach” was coming to pick me up. The car was easy to spot. It was the only one with 8 surfboards on top of it. Coach and I weren’t the only ones occupying the vehicle. Coach’s friend David was also coming with as well as his dog Angel. Angelic-like behaviorism was not included regardless of the name and it could not come to terms of the fact that I was to be seated with him in the backseat. To make matters worse, it (I’m calling dogs “it” especially here because mostly they are slobbering, disease-ridden strays who stink worse than the releasing of your bowel after a night of tequila and tacos). We headed to the communal house of the other exchange students and headed to the beach. As it was omitted by an accident and my methods are against revising the text, I shall inform you dearest that coach was sailing the beer-rivers even before I stepped into the car. When asked, David blatantly responded: “The coach runs on beer”. After the first 20 minutes on the beach (and after seeing how excruciating it was to put on the wet suit), David named me “Coach Jr.”.
Picture the sun blasting at its peak, wind flying the sand everywhere and then put yourself in the position of putting on an extremely tight wetsuit. Fun fun fun! After a quick dry lesson of “lie on your board, paddle paddle paddle, jump up”, I felt confident enough to hit the waves. Over my shoulder I saw buzzed Coach congratulating the girls, after successful, in ways which made one of them skip the second time of surfing. I, on the other hand, wasn’t getting the hang of it but since my arrogance is so overwhelming, I will give a tip for people who are about to or going to pop their surfing cherries: Timing is everything! No matter how hard you paddle, you need to catch the wave at a right time. No matter how many years in the circus you’ve spent as a Russian acrobat while you mom was the bearded elephant, you gotta know when to hop on the board. The action themselves don’t require much. I mean, Matthew McCona-Hey-hey-bye-bye-we’ve-had-enough-of-you could do and so can you!
Surfing is the equivalent of the skateboarding and the snowboarding cultures, neither of which I’m a part of. Therefore, I did not have an orgasm while surfing (I’ve had several boners while playing the G but that’s just me and beer talking). Safe to say, I won’t be spending my money on trips to sandy beaches with 10-foot waves. Rationally, the scale is not in balance; the amount of work one has to put in to catch a single good wave. To me, it’s not the worth the trouble. What I’m pointing out is not a hatred or even dislike towards the activity, I would do it again! My opinion of surfing is the same as my opinion on threesomes; it’s a change to your routines and considerably fun and, if offered, I probably wouldn’t decline, but at the end of the day you don’t feel greater satisfaction. For me the best part about surfing was going inside your wetsuit. I already addressed the matter of putting it on, so let your mind work and figure out what I mean by that. It truly is a sensational feeling of warmth and relaxation after your man-extension, pushed up against you own thigh as you’d be doing a remake of Saturday Night Fever, cannons out the 4 beers you consumed while putting the damn ski-jumper outfit on. Although, there are risk and let me warn you: Going sissy (the act of lying in shallow water on your back and peeing. Can be performed in public pools, lakes or oceans etc.) should be executed with your feet facing the shore and your head out to the sea. If you still wonder why, allow me to elaborate. So there was I laying (sex on fire, oooh!), going sissy and looking out at my friends with 60 year-old hands on their asses when a 4-times bigger than a normal wave moved towards me and before I realized what would be the outcome, I could feel the warmth, of what once occupied my pelvis area, on my own face. Surf’s up!
We decided to call it a day and I was left alone with David and Coach again. Now, Coach’s step weren’t as accurate as they had been at nine o’clock after 3 beers and I was sure that David was gonna take the wheel. Did it happen? No. Luckily, I wasn’t worried. Why? Before entering the vehicle, I pondered my chances of having yet another one of the sweet sweet Pacifico beers with lemon and salt, to which Coach replied: “Fucking A, holmes!” and handed me the liquid encouragement I needed. The only promise I had to make was not to drink at intersection as it is ILLEGAL TO HAVE AN OPEN CONTAINER OF AN ALCOHOLIC BEVERAGE in a moving car. “Quite amazing that something as such is illegal in Mexico”, might be someone’s thoughts but they do have laws here. A lot less, though.
On the way back to my wonderland, we engaged in a nice conversation. Coach inquired me of who of the exchange students is doing who (or as he put it “getting all sexy sexy”). I also learned nice facts about bars; one of them which gave you free shots of tequila after which you’d wake up on the street with, if you’re lucky, your underwear on. Can’t wait to go there; free tequila!
lauantai 4. syyskuuta 2010
Kuolakaukalon tarpeessa?
Nyt jos koskaan on oivallinen hetki (oivallinen hetki oli jo pari viikkoo sitten, jolloin puollustuksekseni sanon aloittaneeni tämän blogin) heittää ajatuspennini jorpakkoon ja ottaa esiin asia, jota olen kartoittanut (harrastus, jota en aio lopettaakaan) tajunnan paluun ensiaskelista lähtien. Kyseinen villitys on paikallinen siunautuma, jota jopa halveksuvasti voisi kuvailla naiskauneudeksi. Halveksuva siinä mielessä, kuten universumikin sen jo tietää, tämän ihanuuden olevan enemmänkin silmiähivelevän vilpittömyyden suuressa määrin turmiolliseksi tekevää loistoa, jota se herttaisempi sukupuoli edustaa. Hetki on mitä oivallisin todeta, että olen viimeisen päälle lääpälläni omaan predatoriini ja havainnot, joita esittelen ovat pelkiltään vastaavia ihannointeja jotka a-seksuaalit taidepröytäilijähanut vuodattavat viinilasien varsia hivellen. (Vakuuttelenko itseäni vai teitä *enter hymäri*). Taas on oiva paikka latoa tahattomia loukkauksia, joten muistetaampa vielä kerran ettei kaikkea lukemaanne kannata ottaa niin tosissaan ja jos on tullut turvottu pikkuisen niin aina voi todeta:”Ei, en ole raskaana. Söin vähän liikaa ja nyt olen läski.”
Tulkinnoista ja ymmärryksestä riippumatta, en missään nimessä halaja pahaa sanoa kotimantujeni viehättävistä ja hurmaavista hamehelmoista. Päinvastoin, ihmettelen vain mistä he joka-aamuiset greippinsä hankkivat. Tosin, eipä suomalainen jantturikaan juuri hymyn virnettä päästä, ainakaan tajullisessa tilassa. Mutta täällä se vaan on niin, että kun portista opinahjon sisämaalle (tiedoksi, että campus koostuu sekä high schoolista että univeristysä) astuu silmärähmä kaikkoaa, hymy herkistyy Ja huhhuh! Onhan siinä taasen sillitynnyreitä! Tosin, noihin päniköihin meikäläisen kaltainen vipattaja tarvisi avaruusaikaisen kalastusluvan. Lupahan tulisi hakea joltain ihmeen maailman piirinhallinnon siveellisen kalastuksen kuvernööriltä (vai mikä ikinä nyt niitä puljuja johtaa), ja tiettäväkseni niitä ei myönnetä todellisuudessa mitenkään, helpompaa olisi pyörättää kelloja. Eipä tuo niin harmita; koomiseksi se kumminkin menisi, jos mahdollisuuteni vieheen upottamiseen olisi tarjoutunut. Pilkkimiseni, ja nyt ei puhuta humalassa nuokkumisesta, olisi oleva effort in futility tai etynomologisesti tarkemmin ilmaistuna esfuerzo inútil, koska eihän pilkkiongella saa pyydystettyä perhovavalla naarattavia loimuja! Sama kai se olisi ollut mennä metsän kuningas otsomaiseen tyyliin kouraotteella läimimään lohia rannalle, mutta auta armias jos sen tekisi! Jo se pieni pilkahdus iiriksessä tai itsensä-keräämis-niiskaisu olisi havaittu, eksaminoitu ja konkretisoitu ja sehän olisi tarkoittanut tämän vessemisserin ”ennenaikaista” (huomaa heittomerkit) kutsua selältään nautittavalle loppuruumiillisuuden käsittävälle porkkana-aterialle. Voihan tuolle nauraa, mutta vitsi se ei ole. Tiedettävästi, en ole paras henkilö niiden tilanteiden hahmottamisessa, jossa pitäisi tajuta ”ei” einä ennen kuin se ei käy toteen nonverbaalisesti. Jokin kuitenkin - liekö todellisuuden hämärtymisen puute - saa minut päivittäin jättämään vastaamatta vasemmalla olkapäälläni huutavan pimeän puoleni kutsuun joten puren huulta, potkaisen toista jalkaa, tyydyn osaani ja työnnän virstanpylvään sisäänpäin. Yllättävän vaivatonta! Tuleeko tämä turrutettu tunne kapinoimaan kahta, tai jopa expontentiaalisesti, kauheammin tulevaisuudessa. Noh, se tulisi olemaan ajankohtaista noin 15 minuutin päästä, jolloin olisin oleva jälleen muutaman aivosolun köyhempi!
Aina välillä mieleni täyttyy ajatuksesta; kuinka läpinäkyvää näiden aurinkolasien pitäminen katoksellisessa cafeteriassa on, mutta toistaiseksi havannoijat ovat vastanneet naamioituneihin vaklauluihin hymyin, joka vastavuoroisesti on kiihdyttänyt tutkan pyörimistä (ja verenkiertoa). Minkäs sitä itselleen mahtaa varsinkin kun oma henkilökohtainen suosikki ominaisuus naisessa on täällä niin eksessiivisen yliampuvan ihannoitavaa; kyse on hiuksista. Nämä pitkät, paksut, tummat, kiiltävä, sileät, aaltoilevat, tuuheat ja tuoksuvat pääulokekauneustäydentäjät saavat tämän tallustajan cabezan yrittämään pöllömäisiä nikamaraakkia ja kun se vielä täydennetään kurvaajilla niin kahden tunnin ruokatauon aikana on ihan viisasta pysytellä istuma-asennossa pöydän ääressä alavartalo visusti visuaalimattomana.
Tämä pätkä, joka jääköön tällä erää viimeiseksi voihkailuksi olkoon hieno tosielämän tapahtuma. Tämä tapahtui opiskelutaipaleen alussa, joten uutuuden viehätys on luonnollinen osa vaikka se jälkiviisautta onkin. Tunti alkoi ja viereeni posahti tuntematon ilmestys. Esittelimme toisemme ja kun hänen hento äänensä avautui paljasten norsunluuhampaat kiiltävänä, oli moukarin kuti tajunnan takana pseudotodellisuutta. Nimen ja kansalaisuuteni kerrottuani hänen katseensa kirkasui; nämä sirrisilmät hohtivat enkelten valoa, mutta osittain myös tiettyä melankoliaa ja jos tämä ei riittänyt niin hänen ainoa suomenkielinen lause oli ”rakastan sinua”…. Nämä pisteet kuvastakoon sitä kuvainnollista kahvia jota en juonut, mutta joka kuitenkin löysi tiensä kurkuista siihen väärään. Hän kuitenkin pelasti tilanteen, jopa nollasi voisi sanoa, ilmoittamalla tykästyksestään The Rasmus orkesteriin. Jos vaihdetaan konteksia ja kuvitellaan sama tilanne toisenlaisessa miljöössä, tätä voitaisiin verrata juuri-kukkineen ruusun nuuhkaisuun samalla kun siellä majaileva ampiainen päästäisi ilmoille aimo pamauksen pyllyilmaa ja kakkapartikkeleja.
Tulkinnoista ja ymmärryksestä riippumatta, en missään nimessä halaja pahaa sanoa kotimantujeni viehättävistä ja hurmaavista hamehelmoista. Päinvastoin, ihmettelen vain mistä he joka-aamuiset greippinsä hankkivat. Tosin, eipä suomalainen jantturikaan juuri hymyn virnettä päästä, ainakaan tajullisessa tilassa. Mutta täällä se vaan on niin, että kun portista opinahjon sisämaalle (tiedoksi, että campus koostuu sekä high schoolista että univeristysä) astuu silmärähmä kaikkoaa, hymy herkistyy Ja huhhuh! Onhan siinä taasen sillitynnyreitä! Tosin, noihin päniköihin meikäläisen kaltainen vipattaja tarvisi avaruusaikaisen kalastusluvan. Lupahan tulisi hakea joltain ihmeen maailman piirinhallinnon siveellisen kalastuksen kuvernööriltä (vai mikä ikinä nyt niitä puljuja johtaa), ja tiettäväkseni niitä ei myönnetä todellisuudessa mitenkään, helpompaa olisi pyörättää kelloja. Eipä tuo niin harmita; koomiseksi se kumminkin menisi, jos mahdollisuuteni vieheen upottamiseen olisi tarjoutunut. Pilkkimiseni, ja nyt ei puhuta humalassa nuokkumisesta, olisi oleva effort in futility tai etynomologisesti tarkemmin ilmaistuna esfuerzo inútil, koska eihän pilkkiongella saa pyydystettyä perhovavalla naarattavia loimuja! Sama kai se olisi ollut mennä metsän kuningas otsomaiseen tyyliin kouraotteella läimimään lohia rannalle, mutta auta armias jos sen tekisi! Jo se pieni pilkahdus iiriksessä tai itsensä-keräämis-niiskaisu olisi havaittu, eksaminoitu ja konkretisoitu ja sehän olisi tarkoittanut tämän vessemisserin ”ennenaikaista” (huomaa heittomerkit) kutsua selältään nautittavalle loppuruumiillisuuden käsittävälle porkkana-aterialle. Voihan tuolle nauraa, mutta vitsi se ei ole. Tiedettävästi, en ole paras henkilö niiden tilanteiden hahmottamisessa, jossa pitäisi tajuta ”ei” einä ennen kuin se ei käy toteen nonverbaalisesti. Jokin kuitenkin - liekö todellisuuden hämärtymisen puute - saa minut päivittäin jättämään vastaamatta vasemmalla olkapäälläni huutavan pimeän puoleni kutsuun joten puren huulta, potkaisen toista jalkaa, tyydyn osaani ja työnnän virstanpylvään sisäänpäin. Yllättävän vaivatonta! Tuleeko tämä turrutettu tunne kapinoimaan kahta, tai jopa expontentiaalisesti, kauheammin tulevaisuudessa. Noh, se tulisi olemaan ajankohtaista noin 15 minuutin päästä, jolloin olisin oleva jälleen muutaman aivosolun köyhempi!
Aina välillä mieleni täyttyy ajatuksesta; kuinka läpinäkyvää näiden aurinkolasien pitäminen katoksellisessa cafeteriassa on, mutta toistaiseksi havannoijat ovat vastanneet naamioituneihin vaklauluihin hymyin, joka vastavuoroisesti on kiihdyttänyt tutkan pyörimistä (ja verenkiertoa). Minkäs sitä itselleen mahtaa varsinkin kun oma henkilökohtainen suosikki ominaisuus naisessa on täällä niin eksessiivisen yliampuvan ihannoitavaa; kyse on hiuksista. Nämä pitkät, paksut, tummat, kiiltävä, sileät, aaltoilevat, tuuheat ja tuoksuvat pääulokekauneustäydentäjät saavat tämän tallustajan cabezan yrittämään pöllömäisiä nikamaraakkia ja kun se vielä täydennetään kurvaajilla niin kahden tunnin ruokatauon aikana on ihan viisasta pysytellä istuma-asennossa pöydän ääressä alavartalo visusti visuaalimattomana.
Tämä pätkä, joka jääköön tällä erää viimeiseksi voihkailuksi olkoon hieno tosielämän tapahtuma. Tämä tapahtui opiskelutaipaleen alussa, joten uutuuden viehätys on luonnollinen osa vaikka se jälkiviisautta onkin. Tunti alkoi ja viereeni posahti tuntematon ilmestys. Esittelimme toisemme ja kun hänen hento äänensä avautui paljasten norsunluuhampaat kiiltävänä, oli moukarin kuti tajunnan takana pseudotodellisuutta. Nimen ja kansalaisuuteni kerrottuani hänen katseensa kirkasui; nämä sirrisilmät hohtivat enkelten valoa, mutta osittain myös tiettyä melankoliaa ja jos tämä ei riittänyt niin hänen ainoa suomenkielinen lause oli ”rakastan sinua”…. Nämä pisteet kuvastakoon sitä kuvainnollista kahvia jota en juonut, mutta joka kuitenkin löysi tiensä kurkuista siihen väärään. Hän kuitenkin pelasti tilanteen, jopa nollasi voisi sanoa, ilmoittamalla tykästyksestään The Rasmus orkesteriin. Jos vaihdetaan konteksia ja kuvitellaan sama tilanne toisenlaisessa miljöössä, tätä voitaisiin verrata juuri-kukkineen ruusun nuuhkaisuun samalla kun siellä majaileva ampiainen päästäisi ilmoille aimo pamauksen pyllyilmaa ja kakkapartikkeleja.
tiistai 24. elokuuta 2010
Bufateekki
Jäimme jännäkakan jälkinmaininkeihin. Preludit on ruliteltu ja matkalaukulleni on löytynyt pysyvä osoite seuraaviksi kuukausiksi, viikoiksi ja päiviksi. Missään vaiheessa tapahtumarikasta/ tylsyyden kyllästämää elämääni en ole asunut meren äärellä ja herääminen vaahtopäiden pauhuun kiven muhkuroita vastaann on kerrassaan miellyttävää, vaikkakin toivoin että asuminen beachillä olisi tarkoittanut hiekkarantaa, rantabaaria ja paljaita tisumisuja, olin ja olen edelleen tyytyväinen asumispaikastani. Kuitenkin, kun vilaisen ulos ikkunastani, jonka edellinen asukas oli täyttänyt ”I love life” huulipunateksteillä, näen jo mainitun Tyniksen eli Tynkyn eli Tyrperventileerin, palmuja, parkkipaikan ja mukavanoloisen rantayökerhomenomesta, jonka bändit viihdyttävät minua mm. ”niin jykevä on rakkaus” versiolla paikallisella möngerryksellä. Myös ks. ”zombie-pesäkkeen” (kyseessä ei ole referenssi australian zombiin) asiakaskunta jaksaa ihmetyttää minua. Viime lauantai yöllä (jonka lupaan olevan viimeinen jonka vietän tiskaten kotono täällä ollessa) puoli viiden aikaan alkoi armoton naiskarjunta huudoin: ”Ayudame! Ayudame!” Toivottavasti tämä tähtönen on blokattu uusimpiin Holiwood (kuten se täällä kirjoitetaan) kauhurainoihin. Itsehän ajattelin ensimmäisenä, että melko aikasessa vaiheessa sitä meikäpoika-potrajoika saa vierestä vilkuilla kaapumiehen viikatetta tai vaihtoehtoisesti joukkojörnimistä yllätysseksiottein. Tämmöinen on minun puhtoinen lähiöni.
Tapasin kanuunankuularallissa kartanlukijana toimivan kämppikseni aamutuimaan ja yhdessä hänen sekä Kesyttäjäni kanssa suuntasimme taikasauvan iskusta maailman toiseksi suurimmalle jollekkin meriseinä-vettä-roiskuu-korkeelle-jee-jee ilmestymällä. Sitä kutsutaan Bufadora -nimellä ja joo joo on sekin nähtävyys, mutta sen verran oli matkausvat nupissa etten vastustanut ideaa enkä tajunnut olla innoissanikaan.
Pienikin luonnonmullistuma näillä seuduilla takaa turistikrääsäntuppaajien tungun. Ja kun on kyse Meksikosta ja hänen turistipuodeista, farmasiavalmisteilla on, sitoutumattomiin tilastoihin luottaen, suurin edustus. Kyse on kuitenkin ihan legitiimeistä bisneksistä ja kuten Suomessakin täällä ovat jykevät paukut reseptien alla ja osa jopa täysin laittomia ja kyllä Meksikossa on asioita, jotka ovat enemmän kuin aikuisten oikeasti laittomia, mutta sitä käsitellään tulevissa mietinnöissä enemmän. Täällä katuapoteekit mainostavat dieetti-, uni-, kipu- ja unilääkkeitä, joita ämerikän turisteriamokset sitten ostelevat alhaisemmin hinnoin. Voisin kirjoittaa enemmänkin bootsien sovituksesta, Bufadoran vesisuihkuista tai siitä kuinka paikallinen ksylofoni kuulosti kasibittiseltä Nintendolta, mutta tunnen sydämmessä huudon kaukaa aina sieltä Euroopan puolelta, joka toivoo kuulevansa apteekkikokemuksesta lisää. Oma aikomukseni ei ollut käydä liikkeissä, koska tuli semmoset varannot kaiken maailman sateenkaaren pillereitä tuli ostettua Suomesta mukaan, että kokonaisen kylän ruikuliplöröt ja ummenlammetukset olisi hoidettu. Kanuunankuula 2010 oli ilmeisesti ottanut askeleen kohti soraosuutta ja kämppis-Mendoza tarvitsi varikkopysähdyksen. Menimme yhteen näistä lukuisista puljuista. En tiedä oliko sillä vaikutusta, että vaaleahipiäinen hippiäinen kirmasi sisään kahden beige-beiben kanssa, mutta reseptiä tai ei, tämä herra olisi ahtanut taskumme täyteen jos jonkinmoista lievikettä. Mendoza ilmaisi halunsa paikallis-buranalle ja kun toivottu purtilo lyötiin tiskiin, alkoi Señor Farmasandorin tupperware-tyylinen esittely lasipöydän alla olevista antimista; valikoima, jonka kattaus meni aina Valiumista Vicodiniin ja jäästä rikkaruohoihin. Kaiken kruunasi vielä tiskin alta esiinkaivettu roskasäkki, jonka sisältö koostui pikkuisista muovipusseista erikokoisine ja värisine nappuloineen. Sananen opittua viisautta tähän väliin: Rakkaat lapset, elkää ostako näitä; nehän voivat olla vaikka sokeriplaseboja! Kun nyt mainitsin kokemuksen mikä jäi kokematta, mainittakoon myös osio rasti-ruutuun puolelta. Tulin maistaneeksi ensimmäiset churrot. Olihan ne hyviä ja tuoreita, mutta jos upporasvassa paistetut sokeroidut taikinatangot olisivat pahoja, olisiko Meksiko maailman toiseksi barskein valtio? Ostin myös komean nahkaisen lompakon, jota käytän tällä hetkellä ryöstölompakkona. Sitä odotellessa.
Tapasin kanuunankuularallissa kartanlukijana toimivan kämppikseni aamutuimaan ja yhdessä hänen sekä Kesyttäjäni kanssa suuntasimme taikasauvan iskusta maailman toiseksi suurimmalle jollekkin meriseinä-vettä-roiskuu-korkeelle-jee-jee ilmestymällä. Sitä kutsutaan Bufadora -nimellä ja joo joo on sekin nähtävyys, mutta sen verran oli matkausvat nupissa etten vastustanut ideaa enkä tajunnut olla innoissanikaan.
Pienikin luonnonmullistuma näillä seuduilla takaa turistikrääsäntuppaajien tungun. Ja kun on kyse Meksikosta ja hänen turistipuodeista, farmasiavalmisteilla on, sitoutumattomiin tilastoihin luottaen, suurin edustus. Kyse on kuitenkin ihan legitiimeistä bisneksistä ja kuten Suomessakin täällä ovat jykevät paukut reseptien alla ja osa jopa täysin laittomia ja kyllä Meksikossa on asioita, jotka ovat enemmän kuin aikuisten oikeasti laittomia, mutta sitä käsitellään tulevissa mietinnöissä enemmän. Täällä katuapoteekit mainostavat dieetti-, uni-, kipu- ja unilääkkeitä, joita ämerikän turisteriamokset sitten ostelevat alhaisemmin hinnoin. Voisin kirjoittaa enemmänkin bootsien sovituksesta, Bufadoran vesisuihkuista tai siitä kuinka paikallinen ksylofoni kuulosti kasibittiseltä Nintendolta, mutta tunnen sydämmessä huudon kaukaa aina sieltä Euroopan puolelta, joka toivoo kuulevansa apteekkikokemuksesta lisää. Oma aikomukseni ei ollut käydä liikkeissä, koska tuli semmoset varannot kaiken maailman sateenkaaren pillereitä tuli ostettua Suomesta mukaan, että kokonaisen kylän ruikuliplöröt ja ummenlammetukset olisi hoidettu. Kanuunankuula 2010 oli ilmeisesti ottanut askeleen kohti soraosuutta ja kämppis-Mendoza tarvitsi varikkopysähdyksen. Menimme yhteen näistä lukuisista puljuista. En tiedä oliko sillä vaikutusta, että vaaleahipiäinen hippiäinen kirmasi sisään kahden beige-beiben kanssa, mutta reseptiä tai ei, tämä herra olisi ahtanut taskumme täyteen jos jonkinmoista lievikettä. Mendoza ilmaisi halunsa paikallis-buranalle ja kun toivottu purtilo lyötiin tiskiin, alkoi Señor Farmasandorin tupperware-tyylinen esittely lasipöydän alla olevista antimista; valikoima, jonka kattaus meni aina Valiumista Vicodiniin ja jäästä rikkaruohoihin. Kaiken kruunasi vielä tiskin alta esiinkaivettu roskasäkki, jonka sisältö koostui pikkuisista muovipusseista erikokoisine ja värisine nappuloineen. Sananen opittua viisautta tähän väliin: Rakkaat lapset, elkää ostako näitä; nehän voivat olla vaikka sokeriplaseboja! Kun nyt mainitsin kokemuksen mikä jäi kokematta, mainittakoon myös osio rasti-ruutuun puolelta. Tulin maistaneeksi ensimmäiset churrot. Olihan ne hyviä ja tuoreita, mutta jos upporasvassa paistetut sokeroidut taikinatangot olisivat pahoja, olisiko Meksiko maailman toiseksi barskein valtio? Ostin myös komean nahkaisen lompakon, jota käytän tällä hetkellä ryöstölompakkona. Sitä odotellessa.
torstai 19. elokuuta 2010
Pääkallopaikalle...
Ja takaisin kieleen joka on saavuttanut suuren suosion niin hyvässä kuin pahassa kanssakärsijöidemme keskuudessa. Tosin mainittakoon se, että ”pippeli” sanan sijamuotoihin taivutus kuluttaa käden käänteessä (vai käydessä) helpon pari tuntisen ateriointitauon. Tarantinoa en hyväksynyt jälkitarkastamaan tätä blogia, joten jatketaan siitä mihin jäätiin. Tosin nyt mainittavat tapahtumat ottivat paikkansa elävästä historiasta kaksi viikkoa sitten ja kuten tiedämme aika kultaa muistot. Mietin vain, että saisiko nämä kirjoituksen arvon arvaamattoman jos odottaisin 60-80 vuotta ja sitten vasta kirjottaisin. Lukijan pitäisi kyllä olla hörhömpi kuin huuhkajan, jos ottaisi todesta tekstiä jonka tapahtumat ovat noinkin vanhoja ja pelkkään miesmuistiin olisi luottaminen… Anyway, Amerikan Yhdysvallat Seattle tarkemmin.
Seattlehan on tai oli kuuluisa siitä, että se pilasi lähes kaiken mikä musiikissa oli joskus kadehdittavaa. Ei vaan, onhan Black Hole Sun kipaleessa yks tai kaks hyvää sointua. Olin erittäin tyyttväinen selvittyäni lennolta, mutta McDonald’s ja Burger King –ravintoloiden määrä lentokentällä oli lievä pettymys. Lento Seattlesta ”Loheen” oli tylsä vaikkakin jälleen kerran minun välittömässä läheisyydessä oli saksalaisverta.
LA-la-ländissä minua oli vastassa aina yhtä kaunis, ihana, viisas, iloinen, pirteä, kohtelias ja valovoimainen vallottajani, joka tuntemattomasta syystä edelleen huolii minut vierelleen. En ollut nukkunut (aikaisemmin mainituista syistä) lentojeni aikana ollenkaan, joten vartaloni oli täysin Suomen ajassa josta minua muistutti hyvä ja läheinen ystäväni aamujökötys. Ensimmäisen lämpimän aterian yli 30 tuntiin tarjosi Carl’s Jr. Terve mitä jöötiä! Ensimmäinen haukkaus syleili makunystyröitäni, lähettäen hieman liian aikasin nielaistun palan kohti vatsapötsiä (joka muuten alkaa näyttää siltä miltä se näyttäisi, jos olisin käynyt Las Vegasissa häämatkalla, jonne kyllä on aikomus lähitulevaisuudessa. Siis Vegasiin, ei naimisiin) sivellen mahalaukkuni ulkoreunat samettiselta tuntuvalta rasvalla, pekonilla, pihvillä, juustolla ja kananmunalla.
Yö tuli vietettyä hotellissa Samuel L. Jacksonin Pulp Fiction roolihahmon tunnetuksi tehdyssä Inglewoodin kaupunginosassa, joka ei nyt ihan sitä ykkösmestaa ole lapsiperheiden kasvatukselle. Unta tuli otettua semmonen 2x2h erätaukoja lukuunottamatta. Noh, mutta tulipahan sitä muiden aktiviteettien ohella ainakin katsottua korealaista saippusarjaa tai sit-comia; tuosta ei ole ihan varmuutta.
Rantareitti San Diegoon oli miellyttävä kokemus. Jokainen pikkukaupunki tuon reitin varrella huhkui rentoutta, hymyä ja aurinkoista pirteyttä samoin kuin itse iso-SD (joka toisella kokeilu kerralla osoittautui hanurihumppadiskoksi, tästä tosin lisää myöhemmin). Jet lag alkoi painaa tosi vahvasti tässä vaiheessa varsinkin kun piti mennä vielä ostostarpeita (ei tosin omiani) täyttämään. Unensekainen surreaali tunne alkoi vallata tajuntani. Siirryimme yhä lähemmäs kohti rajaa vaaleus alkoi vastaantulijoissa kaikota. Elämäni Aurinko tiedotti, että tässä osassa SD:tä harvemmin on kaukaasialaiset pyörii ja jos niin käy niin ne niitä jotka ovat kiintyneet matkailuautoihin ja –vaunuihin ehkä enemmän kuin pitäisi. Jääräpäinen tokkurani ei uskonut tätä, mutta juuri kun tiedote oli tullut perille vastaan tuli takatukkaliehuen ja turhapuromaisesti hymyillen melkosen selvä tapaus juuri kuvatusta sosiaaliluokasta. Voi kun niin toivoin, että hänen paitaansa olisi koristanut ”Proud to be american” teksti, mutta jouduin tyytymään siihen seuraavaksi parhaaseen: ”Jesus Christ is the Lord, not a swear word”.
Autolla ajettaessa San Diegosta Tijuanaan noin joka neljäs tai viides auto pysäytetään tullissa. Muuten, kuten meidänkin kohdalla tällä kertaa, autot mennä posottaa USAsta Meksikoon kuin raja olisi ilmainen toll booth. Vaikka rajan ylitys ei tarvinnut paperin pläräämistä saati auton pysähtymistä, infrastuktuuri ilmaisi hyvin selkeästi maiden välisen eron. Kyseinen Tijuanan osa, joka ”ottaa vastaan” rajanylittäjät on melko lähellä sitä paskaisinta päätä. Syy on kuitenkin melko selkeä; vippaskonstein ”maahan vapaiden ja kotiin rohkeiden” halajavat henkilöt ryhmittäytyvät tähän kaupunginosaan ja kun rajan ylitys ei onnistu aletaan ylittään oman tajunnan rajoja, joka ilmeisesti antaa jonkun pakottavan tarpeen heitellä kenkäpareja sähkölangoille.
Tijuanitasta oli noin tunteroisen matka tulevaan majapaikkaani Ensenadaan ja ilmeisesti paikalle saavuttuani olin käynyt paikallisessa Wal-Martissa (joka näytti samalta kuin Lielahden Lidl 6 vuotta sitten), tavannut kälyn ja tämän charmantin pojan vesselin Pablon ja nostanut rahaa jonka arvon ei ole vieläkään päässyt osaksi tajuntaani. Heräsin torstaina 5. Elokuuta 2010 klo 6.07 paikallista aikaa Tyynen valtameren rannalta Meksikon Lahdesa eli Ensenadan viehättävästä kaupungista ja olin valmis tulevaan tykitykseen!
Seattlehan on tai oli kuuluisa siitä, että se pilasi lähes kaiken mikä musiikissa oli joskus kadehdittavaa. Ei vaan, onhan Black Hole Sun kipaleessa yks tai kaks hyvää sointua. Olin erittäin tyyttväinen selvittyäni lennolta, mutta McDonald’s ja Burger King –ravintoloiden määrä lentokentällä oli lievä pettymys. Lento Seattlesta ”Loheen” oli tylsä vaikkakin jälleen kerran minun välittömässä läheisyydessä oli saksalaisverta.
LA-la-ländissä minua oli vastassa aina yhtä kaunis, ihana, viisas, iloinen, pirteä, kohtelias ja valovoimainen vallottajani, joka tuntemattomasta syystä edelleen huolii minut vierelleen. En ollut nukkunut (aikaisemmin mainituista syistä) lentojeni aikana ollenkaan, joten vartaloni oli täysin Suomen ajassa josta minua muistutti hyvä ja läheinen ystäväni aamujökötys. Ensimmäisen lämpimän aterian yli 30 tuntiin tarjosi Carl’s Jr. Terve mitä jöötiä! Ensimmäinen haukkaus syleili makunystyröitäni, lähettäen hieman liian aikasin nielaistun palan kohti vatsapötsiä (joka muuten alkaa näyttää siltä miltä se näyttäisi, jos olisin käynyt Las Vegasissa häämatkalla, jonne kyllä on aikomus lähitulevaisuudessa. Siis Vegasiin, ei naimisiin) sivellen mahalaukkuni ulkoreunat samettiselta tuntuvalta rasvalla, pekonilla, pihvillä, juustolla ja kananmunalla.
Yö tuli vietettyä hotellissa Samuel L. Jacksonin Pulp Fiction roolihahmon tunnetuksi tehdyssä Inglewoodin kaupunginosassa, joka ei nyt ihan sitä ykkösmestaa ole lapsiperheiden kasvatukselle. Unta tuli otettua semmonen 2x2h erätaukoja lukuunottamatta. Noh, mutta tulipahan sitä muiden aktiviteettien ohella ainakin katsottua korealaista saippusarjaa tai sit-comia; tuosta ei ole ihan varmuutta.
Rantareitti San Diegoon oli miellyttävä kokemus. Jokainen pikkukaupunki tuon reitin varrella huhkui rentoutta, hymyä ja aurinkoista pirteyttä samoin kuin itse iso-SD (joka toisella kokeilu kerralla osoittautui hanurihumppadiskoksi, tästä tosin lisää myöhemmin). Jet lag alkoi painaa tosi vahvasti tässä vaiheessa varsinkin kun piti mennä vielä ostostarpeita (ei tosin omiani) täyttämään. Unensekainen surreaali tunne alkoi vallata tajuntani. Siirryimme yhä lähemmäs kohti rajaa vaaleus alkoi vastaantulijoissa kaikota. Elämäni Aurinko tiedotti, että tässä osassa SD:tä harvemmin on kaukaasialaiset pyörii ja jos niin käy niin ne niitä jotka ovat kiintyneet matkailuautoihin ja –vaunuihin ehkä enemmän kuin pitäisi. Jääräpäinen tokkurani ei uskonut tätä, mutta juuri kun tiedote oli tullut perille vastaan tuli takatukkaliehuen ja turhapuromaisesti hymyillen melkosen selvä tapaus juuri kuvatusta sosiaaliluokasta. Voi kun niin toivoin, että hänen paitaansa olisi koristanut ”Proud to be american” teksti, mutta jouduin tyytymään siihen seuraavaksi parhaaseen: ”Jesus Christ is the Lord, not a swear word”.
Autolla ajettaessa San Diegosta Tijuanaan noin joka neljäs tai viides auto pysäytetään tullissa. Muuten, kuten meidänkin kohdalla tällä kertaa, autot mennä posottaa USAsta Meksikoon kuin raja olisi ilmainen toll booth. Vaikka rajan ylitys ei tarvinnut paperin pläräämistä saati auton pysähtymistä, infrastuktuuri ilmaisi hyvin selkeästi maiden välisen eron. Kyseinen Tijuanan osa, joka ”ottaa vastaan” rajanylittäjät on melko lähellä sitä paskaisinta päätä. Syy on kuitenkin melko selkeä; vippaskonstein ”maahan vapaiden ja kotiin rohkeiden” halajavat henkilöt ryhmittäytyvät tähän kaupunginosaan ja kun rajan ylitys ei onnistu aletaan ylittään oman tajunnan rajoja, joka ilmeisesti antaa jonkun pakottavan tarpeen heitellä kenkäpareja sähkölangoille.
Tijuanitasta oli noin tunteroisen matka tulevaan majapaikkaani Ensenadaan ja ilmeisesti paikalle saavuttuani olin käynyt paikallisessa Wal-Martissa (joka näytti samalta kuin Lielahden Lidl 6 vuotta sitten), tavannut kälyn ja tämän charmantin pojan vesselin Pablon ja nostanut rahaa jonka arvon ei ole vieläkään päässyt osaksi tajuntaani. Heräsin torstaina 5. Elokuuta 2010 klo 6.07 paikallista aikaa Tyynen valtameren rannalta Meksikon Lahdesa eli Ensenadan viehättävästä kaupungista ja olin valmis tulevaan tykitykseen!
maanantai 16. elokuuta 2010
Flight of the Gone-Wrongs
The reign of the international secret language as a dear Scot-ling put it, is over and it’s time to let the language of the rulers and fat slobs take over. This entry might be offensive to a variety of people, so please don’t read it and have your husband to come ask for clarifications for it when obviously you’re merely too inbred of a person to have developed brains to understand everyday life.
That’s a good prologue for a text that should be about flying. To reel you into to the story, I’m in a country which was abandoned by McDonald’s so I had no interest in extending my stay although a notably good proposition, with words like 200$ and New York were included, was made towards my direction.
As well as airports, I’ve always enjoyed flying and airplanes also. I’ve missed a flight and sometimes the food had not been so good and all that jazz and all those complaints about babies, airplane food, kicking the chair and fat people, in my mind was exaggerating of the minor unfortunate events. That was until I was seated into the air-hovering tuna can for 7+ plus hours with ALL THAT JAZZ.
Before I was even seated, I was triumphantly welcomed to the flight by a choir of super-sopranos (stop watching the mafia shows and read up on basics of music theory). In the two rows behind me, there were three babies and on top of all that directly behind me was, apparently, the son of Samuel Eto’o. You do rest of the brain work. In front of me was a darling twosome of yankee doodle boys who were around 8 years of age. Now, I have nothing against dumb kids as long as they can shut the fuck up or keep their volume to a 5 or less (ten being the max.) but the only thing enabling that is sleep or heavy-dosage drugging… preferably both. Sleeping was out of question because of the angelic choir (angel of death is an angel too, you know) and if there’d been any drugs around, I would have made it my quest to not to let those dear boys consume them but dispose the “easy-sleezies” in a proper manner. How thoughtful of me. In all fairness, I’ll give all the 8-year-olds one more loophole to get away with their behavior: If you’re gonna talk loud, talk about something interesting such as how funny it is when every day as dad leaves home, one of dad’s golfing buddies come and mommy lets you watch videos when they are doing adult stuff upstairs which I’m not allowed to disturb. But NOOOOO; it has to be the same boring 8-year-old shit every single time! And when there are two it’s even worse: “Can you do this? Don’t touch me! This is my side. My dad has this and that/ is so strong. I like this and that and since you don’t like it you’re stupid.” Just fantastic, don’t you agree? I already told you that I got the taste of what was coming to me before and right after I was seated, well at that point I had nobody sitting next to me. In the last one boarding the plane was a German (Bavarian) couple. How could I tell they were German and more over, Bavarian? Picture Oktoberfest. You know the clothes they wear. If I’m not totally mistaken, that is of Bavarian origin (do correct me on comments, I have other things to do and reasons not to research traditional German clothing styles). The man was wearing the hat! With the feather and everything. He also had the suspenders on, probably not because of his willingness to express his national pride (can you imagine a German person expressing national pride. That’s something you don’t come across that often) but because of the fact that they don’t make belts suitable for him. Oh, my mistake; they do but they call them garden hoses! Which brings me to the next issues: They were huge! Now, I’ve thrown the f-card around a lot but this was exactly the kind of situation Gabriel Iglesias described and the correct description concerning their figure is: “Awww, HELL NO!!!” As they trembled from the nose of the plane to the back of the plane, I foresaw what was to be my final destination. To paint the picture, the man was like a fat John Goodman and I’m not talking about the newly weight-lost John Goodman but the good ol’ mountain of a man John Goodman. Think of that, but go bigger. I know it’s hard and really puts your imagination to the test but I’ve seen it, it exists! On top of all that, the man looked like John Goodman’s character in Big Lebowski. Who knows, maybe he was just a stunt-double who’s been unemployed for 12 years. What about die Frau then? Surprisingly, she too shared the facial and quantity similarity of John Goodman. Although the first five minutes of my grounded plane experience had been as mentioned, I was able to think positively and figured that at least there won’t be any disagreement over who gets the armrest. At that point, I was happy if I had half of my seat. I have to admit also, that this was the first time I was afraid to be flying in a plane. I wasn’t afraid of flying, crashing or having your balls bitten of by a shark after crash-landing into the ocean but the thought of the woman falling asleep and tilting her head toward my direction….
Other than those, the flight was alright; the food was not free, it was cold and expensive. I bought a 10 euro sandwich and a 4 euro beer which, once it hit my mouth, felt like a cum shot of an angelic-like creature (make your call; good or bad?). I was also glad to find out that the Bavarians took interest in what I did because more than once they pointed at me and said, what I think was, sweet things. I wasn’t happy because they were talking about me in a language I don’t want to understand but for the fact that they could see me under that girth.
Do I still enjoy flying as much as I did before? No.
That’s a good prologue for a text that should be about flying. To reel you into to the story, I’m in a country which was abandoned by McDonald’s so I had no interest in extending my stay although a notably good proposition, with words like 200$ and New York were included, was made towards my direction.
As well as airports, I’ve always enjoyed flying and airplanes also. I’ve missed a flight and sometimes the food had not been so good and all that jazz and all those complaints about babies, airplane food, kicking the chair and fat people, in my mind was exaggerating of the minor unfortunate events. That was until I was seated into the air-hovering tuna can for 7+ plus hours with ALL THAT JAZZ.
Before I was even seated, I was triumphantly welcomed to the flight by a choir of super-sopranos (stop watching the mafia shows and read up on basics of music theory). In the two rows behind me, there were three babies and on top of all that directly behind me was, apparently, the son of Samuel Eto’o. You do rest of the brain work. In front of me was a darling twosome of yankee doodle boys who were around 8 years of age. Now, I have nothing against dumb kids as long as they can shut the fuck up or keep their volume to a 5 or less (ten being the max.) but the only thing enabling that is sleep or heavy-dosage drugging… preferably both. Sleeping was out of question because of the angelic choir (angel of death is an angel too, you know) and if there’d been any drugs around, I would have made it my quest to not to let those dear boys consume them but dispose the “easy-sleezies” in a proper manner. How thoughtful of me. In all fairness, I’ll give all the 8-year-olds one more loophole to get away with their behavior: If you’re gonna talk loud, talk about something interesting such as how funny it is when every day as dad leaves home, one of dad’s golfing buddies come and mommy lets you watch videos when they are doing adult stuff upstairs which I’m not allowed to disturb. But NOOOOO; it has to be the same boring 8-year-old shit every single time! And when there are two it’s even worse: “Can you do this? Don’t touch me! This is my side. My dad has this and that/ is so strong. I like this and that and since you don’t like it you’re stupid.” Just fantastic, don’t you agree? I already told you that I got the taste of what was coming to me before and right after I was seated, well at that point I had nobody sitting next to me. In the last one boarding the plane was a German (Bavarian) couple. How could I tell they were German and more over, Bavarian? Picture Oktoberfest. You know the clothes they wear. If I’m not totally mistaken, that is of Bavarian origin (do correct me on comments, I have other things to do and reasons not to research traditional German clothing styles). The man was wearing the hat! With the feather and everything. He also had the suspenders on, probably not because of his willingness to express his national pride (can you imagine a German person expressing national pride. That’s something you don’t come across that often) but because of the fact that they don’t make belts suitable for him. Oh, my mistake; they do but they call them garden hoses! Which brings me to the next issues: They were huge! Now, I’ve thrown the f-card around a lot but this was exactly the kind of situation Gabriel Iglesias described and the correct description concerning their figure is: “Awww, HELL NO!!!” As they trembled from the nose of the plane to the back of the plane, I foresaw what was to be my final destination. To paint the picture, the man was like a fat John Goodman and I’m not talking about the newly weight-lost John Goodman but the good ol’ mountain of a man John Goodman. Think of that, but go bigger. I know it’s hard and really puts your imagination to the test but I’ve seen it, it exists! On top of all that, the man looked like John Goodman’s character in Big Lebowski. Who knows, maybe he was just a stunt-double who’s been unemployed for 12 years. What about die Frau then? Surprisingly, she too shared the facial and quantity similarity of John Goodman. Although the first five minutes of my grounded plane experience had been as mentioned, I was able to think positively and figured that at least there won’t be any disagreement over who gets the armrest. At that point, I was happy if I had half of my seat. I have to admit also, that this was the first time I was afraid to be flying in a plane. I wasn’t afraid of flying, crashing or having your balls bitten of by a shark after crash-landing into the ocean but the thought of the woman falling asleep and tilting her head toward my direction….
Other than those, the flight was alright; the food was not free, it was cold and expensive. I bought a 10 euro sandwich and a 4 euro beer which, once it hit my mouth, felt like a cum shot of an angelic-like creature (make your call; good or bad?). I was also glad to find out that the Bavarians took interest in what I did because more than once they pointed at me and said, what I think was, sweet things. I wasn’t happy because they were talking about me in a language I don’t want to understand but for the fact that they could see me under that girth.
Do I still enjoy flying as much as I did before? No.
HELLsinki - Reykjavik
Kello jysähti soimaan tänä aamuna yhtä pirteään tapaan kun kännykän kello nyt voi pirahtaa. Vaikka tällä hetkellä siitä varmuutta ei ollutkaan, tulisin olemaan hämmentävän tarkalleen 22 tunnin päästä lentokentällä, jonka nimestä hyppysellinen ruotsalaisia on varmasti kertonut ”oi joi kalle”-kalavitsejään (LAX). Eilen tuli hakattua pokeria, juotua kaljaa ja ajettua autolla; kaikki tosin laillisesti eikä edes yhtä aikaa. Peltihevosella miellyttävässä porukassa Helsinkiin.
Oudoksuttava mieltymykseni lentokenttiin oli laskenut ja tällä hetkellä mielessä jyskytti turhautuneisuus. Jopa mielenkiinto ohikulkijoiden taustatarinoiden väsäämiseen oli laskenut ja jestas mitä materiaalia eteeni tarjottiin. Rypäs suomenruotsalaisia yrittäjiä matkalla Reikäviikkiin (uskoakseni, tuo on korrekti kirjoitusasu Islannin kaupungille. En kuitenkaan muistanut onko se pääkaupunki vai ainoa kaupunki islannissa joten jääköön se mainitsematta. Heko heko. Aloita vahvalla vitsillä niin Abraham aikoinaan.) Mutta mitä voi odottaa maalta, josta McDonald’skin otti ja lähti; no suomenruotsalaisia yrittäjäturisteja tietenkin! Heidän ohella edestakaisin ramppaava minimoitu (8 hlöä) romanialaisperhe haitareineen (tämä ei ole edes liioittelua. Kolmella kahdeksesta oli haitarit olalla) ja kruununa kakun päällä n. 20 hlön ryhmä afrikkalaista alkuperää oleva tiimi ihmisiä joilla oli siniset Godfest-paidat. Tapahtuma oli ilmeisesti pidetty Suomen maaperällä. Vinksahtanutta väkeä oli enemmän kuin Marjamantujen sukujuhlissa, mutta kieltäydyin huvittamasta itseäni julkisella tirkistelyllä ja paloin halusta lentää kuin pukki konsanaan kauas kauas kauas.
Kone kohosi korkeuksiin. Suureksi onnekseni yksi jepen poppoon porukasta istui viereeni. Tämä mies oli myös tarjonnut minulle banaania lentokentällä. Koin että tuon kertominen olisi relevanttia, mutta nähtyäni teksin monitorin ruudulta mietiskelin erase toimintoa, mutta jos tuon napin käytön olisin joskus opetellut, ei näitä värssyjä syntyisi. Mielenkiintoista todeta, että kirjoitustyylini on adaptionut puhetapani. Sana-arkku aukesi melko pikaisesti lentokoneen päästyä riittävään korkeuteen ja mikä mainiointa vierustoverini tuntui olevan mukavaa juttuseuraan…. Hän tuskin kirjoittaa omassa blogissaan minusta samoin. Perus-liipa-laapojen jälkeen kuten mihin matkalla yms jälkeen, pääsimme keskusteluun tuosta sinisestä paidasta, joka hänellä oli päällään. En tiennyt mikä minuun oli tullut, paras selitys minkä keksin oli pre-jetlag, sillä mieleni reissasi vauhdilla joka ei tiennyt solidaariuden sointujen olevan kertosäkeen sävelpohja tulevalla turinatuokiolle, joka meni jokseenkin seuraavalla tavalla.
666: ”So you are quite the school book example of a Christian? How’s the big boss doing any way?”
(tässä kohdassa hän jopa nauroi lempeästi ja omakin äänenpainoni oli tuttavallisen mieto)
3: ”Thanks for asking. He is doing well. Are you a Christian also?”
(kysymys johon reissun ensimmäisenä kolmena päivänä törmäsin kahdesti. Tosin viime torstaina minulta tiedusteltiin mahdollista juutalaisuuttani, mutta se jääköön toistaiseksi. Tämä on myös se kohta, jossa draaman kannalta toisia sanoja olisi voinut käyttää, mutta hakkaamalla ei ilmeisesti meikäläisen suu soukennu ja sitä paitsi olen enemmänkin komiikan kuin draaman kannalla.)
666: ”Actually, I’m not. I’ve given up traditional religions some years ago. (tässä kohdassa meni vielä hyvin, mutta…). I think I’m kinda into Satanism these days.
(OBS! Kun kerrot vitsin, käytä humoristista äänen painoa tai muita eleitä varmistaaksesi että toinen osapuoli on tajunnut veikaroinnin.)
3: ”OK. (hän totesi todella Ann the man Smitty tyyliin hieman oudoksuen tätä ilmentymään minkä hänen luojansa oli hänen viereensä istuttanut.) Either you are joking with serious issues or then you are confused and lost. (Ja tässä tulee: ) Would you like to hear about God and our lord and savior Jesus Christ?”
(kyllä tähän oltiin tultu. Loppupeleissä olen positiivisen yllättynyt kuinka pystyin vastaamaan tähän kysymykseen niin nopeasti tavalla joka ei sanamuodollisesti ollut töykeä, mutta ei jättänyt epäselvyyksiä tulkinnaltaan. Todettakoon vielä, että olin valmis kuulemaan pitkästä aikaa Jeseliusken seikkailuista, jotka kuitenkin jäivät odottamaan seuraavaa Tyler Durdenia {fight club}.)
666: ”Well, why not? It’s like my shirt says; ’straight but curious’, so fire away.”
Tuossa dialogissa symboloin itseäni petomerkein ja häntä numerolla kolme, koska se on vastaus kristinuskomatematiikan kysymykseen ”moneenko osaan jumalan voi jakaa?”. Lisätään vielä, että ’suora mutta utelias’ vastaukseni jälkeen Kolmosmies epäili molempien matkan päätöksen olevan parempi, jos katsoisimme eri elokuvat omista viihdekeskuksistamme. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja mainittakoon että ”Little Miss Sunshine” on todella hyvä ja viihdyttävä elokuva.
Oudoksuttava mieltymykseni lentokenttiin oli laskenut ja tällä hetkellä mielessä jyskytti turhautuneisuus. Jopa mielenkiinto ohikulkijoiden taustatarinoiden väsäämiseen oli laskenut ja jestas mitä materiaalia eteeni tarjottiin. Rypäs suomenruotsalaisia yrittäjiä matkalla Reikäviikkiin (uskoakseni, tuo on korrekti kirjoitusasu Islannin kaupungille. En kuitenkaan muistanut onko se pääkaupunki vai ainoa kaupunki islannissa joten jääköön se mainitsematta. Heko heko. Aloita vahvalla vitsillä niin Abraham aikoinaan.) Mutta mitä voi odottaa maalta, josta McDonald’skin otti ja lähti; no suomenruotsalaisia yrittäjäturisteja tietenkin! Heidän ohella edestakaisin ramppaava minimoitu (8 hlöä) romanialaisperhe haitareineen (tämä ei ole edes liioittelua. Kolmella kahdeksesta oli haitarit olalla) ja kruununa kakun päällä n. 20 hlön ryhmä afrikkalaista alkuperää oleva tiimi ihmisiä joilla oli siniset Godfest-paidat. Tapahtuma oli ilmeisesti pidetty Suomen maaperällä. Vinksahtanutta väkeä oli enemmän kuin Marjamantujen sukujuhlissa, mutta kieltäydyin huvittamasta itseäni julkisella tirkistelyllä ja paloin halusta lentää kuin pukki konsanaan kauas kauas kauas.
Kone kohosi korkeuksiin. Suureksi onnekseni yksi jepen poppoon porukasta istui viereeni. Tämä mies oli myös tarjonnut minulle banaania lentokentällä. Koin että tuon kertominen olisi relevanttia, mutta nähtyäni teksin monitorin ruudulta mietiskelin erase toimintoa, mutta jos tuon napin käytön olisin joskus opetellut, ei näitä värssyjä syntyisi. Mielenkiintoista todeta, että kirjoitustyylini on adaptionut puhetapani. Sana-arkku aukesi melko pikaisesti lentokoneen päästyä riittävään korkeuteen ja mikä mainiointa vierustoverini tuntui olevan mukavaa juttuseuraan…. Hän tuskin kirjoittaa omassa blogissaan minusta samoin. Perus-liipa-laapojen jälkeen kuten mihin matkalla yms jälkeen, pääsimme keskusteluun tuosta sinisestä paidasta, joka hänellä oli päällään. En tiennyt mikä minuun oli tullut, paras selitys minkä keksin oli pre-jetlag, sillä mieleni reissasi vauhdilla joka ei tiennyt solidaariuden sointujen olevan kertosäkeen sävelpohja tulevalla turinatuokiolle, joka meni jokseenkin seuraavalla tavalla.
666: ”So you are quite the school book example of a Christian? How’s the big boss doing any way?”
(tässä kohdassa hän jopa nauroi lempeästi ja omakin äänenpainoni oli tuttavallisen mieto)
3: ”Thanks for asking. He is doing well. Are you a Christian also?”
(kysymys johon reissun ensimmäisenä kolmena päivänä törmäsin kahdesti. Tosin viime torstaina minulta tiedusteltiin mahdollista juutalaisuuttani, mutta se jääköön toistaiseksi. Tämä on myös se kohta, jossa draaman kannalta toisia sanoja olisi voinut käyttää, mutta hakkaamalla ei ilmeisesti meikäläisen suu soukennu ja sitä paitsi olen enemmänkin komiikan kuin draaman kannalla.)
666: ”Actually, I’m not. I’ve given up traditional religions some years ago. (tässä kohdassa meni vielä hyvin, mutta…). I think I’m kinda into Satanism these days.
(OBS! Kun kerrot vitsin, käytä humoristista äänen painoa tai muita eleitä varmistaaksesi että toinen osapuoli on tajunnut veikaroinnin.)
3: ”OK. (hän totesi todella Ann the man Smitty tyyliin hieman oudoksuen tätä ilmentymään minkä hänen luojansa oli hänen viereensä istuttanut.) Either you are joking with serious issues or then you are confused and lost. (Ja tässä tulee: ) Would you like to hear about God and our lord and savior Jesus Christ?”
(kyllä tähän oltiin tultu. Loppupeleissä olen positiivisen yllättynyt kuinka pystyin vastaamaan tähän kysymykseen niin nopeasti tavalla joka ei sanamuodollisesti ollut töykeä, mutta ei jättänyt epäselvyyksiä tulkinnaltaan. Todettakoon vielä, että olin valmis kuulemaan pitkästä aikaa Jeseliusken seikkailuista, jotka kuitenkin jäivät odottamaan seuraavaa Tyler Durdenia {fight club}.)
666: ”Well, why not? It’s like my shirt says; ’straight but curious’, so fire away.”
Tuossa dialogissa symboloin itseäni petomerkein ja häntä numerolla kolme, koska se on vastaus kristinuskomatematiikan kysymykseen ”moneenko osaan jumalan voi jakaa?”. Lisätään vielä, että ’suora mutta utelias’ vastaukseni jälkeen Kolmosmies epäili molempien matkan päätöksen olevan parempi, jos katsoisimme eri elokuvat omista viihdekeskuksistamme. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja mainittakoon että ”Little Miss Sunshine” on todella hyvä ja viihdyttävä elokuva.
Intro
Hälsingar till turvenuijat! Laittoman railakas arkku verbaalista pilttipurtavaa aukeaa jälleen varsin veikeissä merkeissä. Oletettavasti molemmat teistä lukijoista tuntevat minut ja tietävät tilanteeni elämän hammasrattaille. Korjaan kuitenkin väärinkäsityksenne ilmoittamalla nykyisen sijaintini olevan Tyynen valtameren ”Tuhkimon” povi, geograafisella kielellään Ensenada, kaupunki Meksikon kalifornian niemimaalla. Miten tänne pääsin ja miten täällä on pööpöilty tulevat kaikkine sateenkaaren värein kuvittamaan tätä vyörytystä. Jos sais kerran reissullansa…
Hello birdies! Since the other one of my friends who is reading this is not fluent/mentally deranged enough to fully comprehend the derogatory way of my native language of Finnish, I will be posting letters from my Iwo Jima, The Cinderella of the Pacific Ocean, the one and the only city of Ensenada of the state of Baja California (Norte {not used}) of the ever-so vivid Mexico! Stick around and don’t believe anything you wouldn’t believe in any case.
- Gonzo T. Témores
Hello birdies! Since the other one of my friends who is reading this is not fluent/mentally deranged enough to fully comprehend the derogatory way of my native language of Finnish, I will be posting letters from my Iwo Jima, The Cinderella of the Pacific Ocean, the one and the only city of Ensenada of the state of Baja California (Norte {not used}) of the ever-so vivid Mexico! Stick around and don’t believe anything you wouldn’t believe in any case.
- Gonzo T. Témores
Tilaa:
Kommentit (Atom)